Dear Nick, kuulin juuri, että sait vajaa vuosi sitten valmiiksi ensimmäisen Poirot-adaptaatiosi – Kohtalokkaan viikonlopun. Olen lukenut Agatha Christien kyseisen mestariteoksen monesti, ja pitänyt siitä joka kerralla yhä enemmän. Silti yllätyin hieman tuoreen tv-leffaversion kohdalla. Ensimmäinen syy oli elokuvan huumoripitoisuus. Christien haudanvakavaa tekstiähän höystettiin ennen vain kevyillä loppuvitseillä, sittemmin myös muilla kepeillä huumoripaloilla. Te olette kuitenkin onnistunut tekemään tällä hetkellä tuoreimman Poirot-filmatisoinnin alusta suorastaan huumoripläjäyksen. Poirot ei pelkästään nyrpistele nenäänsä maaseutumiljöön katkuille vaan myös epäiltyjen, varsinkin rouva Angkatellin, suuhun on kirjoitettu puolikuivia vitsejä. 2000-luvun yleisön harmaat aivosolut tarvinnevat keveyttä murhan rinnalle?
Aluksi inhosin ratkaisuanne hypätä hehe-vitseistä melankoliseen ja tukalaan murhatapaukseen. Olin jopa tyrmätä käsikirjoituksenne, jonka siis on ohjannut ohjaajaveteraani Simon Langston. Kun lisäksi muutama hahmo sisälsi annoksen tahatonta pökkelyyttä, olin jo pettynyt. Esimerkiksi kävivät niin kuivaakin kuivempi palvelija Gudgeon kuin jo mainittu rouva Angatell. Että kehtasittekin tehdä tämän yhdelle Agathan klassikoista!
Sitten jäin koukkuun. Kyllä. Vaikka muutama kohtaus oli täynnä aikansa elänyttä pohdintaa ja Poirotin ”hevospääoivallus” meni jo korkeamman psykologian puolelle, niin rauhalliseksi käynyt kerronta vei katsojan. Musiikissa on Poirot-teemaa sopivasti sovellettuna, ja koko visuaalinen ulkoasu hehkuu menneiden brittiläisten hienostosukupolvien glamouria. Tosin pieni häivähdys harmaata kuvan sävyihin olisi lisännyt tunnetta entisestään.
No, nythän kehuin edellisessä kappaleessa ihan muita kuin Teitä. Se ei suinkaan ollut tarkoitus, vaikka muut tahotkin kiitoksensa ansaitsevat. Muunnos on nimittäin onnistunut. Lopussa on juuri sitä dramatiikkaa, jota jokainen vannoutunut Poirot-fani kaipaa. Myös rakkauden tuoma tuska heijastuu ruudulta kiitettävästi.
Juonessahan naistenkaataja saa rintaansa luodin ja oma hyssykkä vaimo näyttää turhankin selkeältä syylliseltä. Itse tiesin koko ajan ratkaisun, mutta se ei nyt painanut vaa’assa tippaakaan. Sanomattakin on selvää, että pääkunnia menee Agatha-vainaalle, mutta liian usein suuren yleisön huomio kohdistuu elokuvan tähtiin ja ohjaajaan. Joten onneksi olkoon ”nimimerkki peura” (kylläpä Teillä on hauska nimi muuten), en panisi pahakseni, vaikka toimisitte enemmänkin Christien sanansälän parissa. Kevennyksiä voisitte käyttää hienovaraisemmin, ne ovat vain sivutuote juonen kuljetuksessa. Neljä pojoa työllesi ja 40-luvun henkeä tavoittelevalle leffalle. Olkaatte hyvät!
t. A.T. Elokolikko
