Hyvän elokuvan aikana ei tule vilkuilleeksi kelloon tai näplättyä kännykkää. Superhyvän kohdalla toivoisi elokuvan vielä jatkuvan, vaikka lopputekstejä virtaa jo kankaalle. Juoppohullun päiväkirja on hyvä elokuva.
Juha ei ole kausi- eikä kaappijuoppo. Juhan henki on pullossa ja pullon sisällön vauhdittamassa elintavassa. Pullon henki kuitenkin karkailee AA-kokouksessa jossa Juha tapaa ryhmää vetävän Tiinan. Mimmi pistää ukaasin orastavan suhteen jatkon suhteen: Juhan läträäminen loppuu tai ovet paukkuvat.
Viinan kanssa kohkaamisen kuvaus vajoaisi helposti farssiksi ja sketsikokoelmaksi. Näin ei käy Juoppohullun kohdalla. Okei, Juoppohullun päiväkirja on limaa, visvaa, verta ja muuta eritettä, mutta leffaa ei ole hutaistu helposti/halpamaisesti kasaan vaan se on hyvin tehty leffa. Ohjaajan (Lauri Maijala) ja kuvaajan (Rike Jokelan) lopputulos sisältää hienoja kuvia ja tarina kulkee, jos tässä tapauksessa voi sanoa, vettä valaen. Läträystä ja sen seurausta kuvataan toki raadollisestikin, mutta leffaa katsellessa koomisuus on päällimmäinen tunne ja taustalla vilkkuu elokuvan perusviesti juopon tragediasta.
Pääosassa loistaa katu-uskottavuusbarometrin huipulta Joonas Saartamo. Vimmainen suoritus tuntuu tulevan äijältä luonnostaan. Örkkäystä ja lutraamista katsellessa välillä tuntui että olen katsomassa teatterikappaletta, jossa viinapirun aiheuttama mesoaminen kuuluu ilman mikitystäkin takariville huutona – vaikka todellisuudessa syy on Saartamon kokonaisvaltaisessa näyttelemisessä. Todellinen arvo ja vastapaino suoritukselle tulee esille lähikuvissa, joita leffassa viljellään paljolti. Saartamon äänetön kasvonäytteleminen kertoo katsojalle mitä hahmon päässä virtaa omien mikstuurien lisäksi.
Juoppohullun päiväkirja sisältää kohtauksia ja roolihahmoja jotka saattavat saada ensi-illan koittaessa nutturapäät nousemaan virastojen pölykasoista. ”Juha”, leffan kakkosmies ”Kristian” ja kolmosmies ”Mikael” leipovat kankaalle genitaalit ja jälkimmäisin saksalaishenkisestikin, ja nämä aiheethan ovat aina hyviä aihioita nostaa esille A-studion kasvatusiltaan. Puhumattakaan tulkinnasta jossa viinapirun aiheuttamaa pössistä leffassa ihannoitaisiin. Juoppohullun päiväkirjan katsoja kuitenkin tajuaa pläjäyksen koomisuuden ja aiheen traagisuuden. Jos halutaan puhua shokeerauksesta, niin se ei ole leffan juttu.
