Tohtori Markway (Richard Johnson) järjestää yliluonnolliseen liittyvän tutkimuksen. Tutkimuspaikkana on pahamaineinen Hill House, jonka historiassa on tapahtunut paljon outoja asioita ja hän joka siellä kulkee, kulkee yksin. Tutkimuksessa on mukana paikan tuleva omistaja Luke (Russ Tamblyn), elegantti ja seksuaalisesti epämääräinen Theo (Claire Bloom) ja neuroottinen Eleanor (Julie Harris). Soppaan sotkeutuu vielä Markwayn vaimo Grace (Lois Maxwell). Lopputuloksen he jotka siellä kulkevat, kulkevat yksin.
The Haunting on periaatteellinen kauhuelokuva, mutta se ei omaa mitään hienoa erikoistehostetta. Se nojaa puhtaasti henkilöhahmoihinsa, joiden käsittelyssä Robert Wise on hillitty, mutta tehokas. Richard Johnson lämminhenkisenä tutkijana takaa vankan perustan, Russ Tamblyn on se koomisempi nuori jolppi ja Lois Maxwell jokeri. Sivuosakolmikko tekee työnsä tehokkaasti.
Julie Harris ja Claire Bloom ovat elokuvan todellinen henkilöiden voimakaksikko, mikäli sanaleikki sallitaan. Harrisin työ on hulluuden rajoilla ja ajoittain sen ylikin menevää, mutta koko ajan päällimmäisenä on vaikutelma heikkoudesta. Claire Bloomin vahva tulkinta on yhtä tehokas ja vaikka tekoaika ei suoraan sallinut osoittaa Theon todellisia suuntautumisia tämä tulee hyvin esille hyvin hienovaraisilla tavoilla.
Ohjaaja Robert Wise osoittaa kylläkin todellisen tehokkuutensa varsinaisessa ’kolmannen henkilön’ ohjauksessa, eli itse Hill Housen esittämisessä. Moninaiset visuaalisilla konsteilla, joihin kuuluvat mm. kalansilmälinssit, teleobjektiivit, äärimmäisen vinot kuvakulmat, suorat ja vääristävät peilit, jyrkät varjot ja suorastaan irvokkaat yksityiskohdat, puhumattakaan taidokkaasti käytetystä ääniraidasta luovat todellisen ja vahvan vaikutelman elävästä talosta joka puhkuu ja tarkkailee. Päiväkohtauksissa kuvaus on suorastaan konservatiivista, mutta yöllä talon alkaessa virota ohjaaj Robert Wise ja kuvaaja David Boulton paahtavat täysillä ja visuaalinen kikkailu vaihtaa välissä isommalle vaihteelle.
Heikkouksia on mukana, vaikka nekin ovat osa tarinaa. Harmillisen alleviivaava voice-over nakertaa kohtauksien tehokkuutta ja vaikka yliluonnolliset elementit ovat läsnä koko ajan muutamissa todella hyytävissä yksittäisissä kohtauksissa on lopun selitysosuus suorastaan raivostuttava – erityisesti kun se pilaa aikaisemmin rakennetun hyytävän jännityksen ja voimakkaan shokin jättämän säväyksen.
Henkilöhahmot ovat taidokkaasti tehtyjä ja näyteltyjä eikä visuaalisen ilmeen taidokkuuta voi kiistää. Tietyt taiteelliset ratkaisut nakertavat kokonaisuutta pahasti ja loppuratkaisun töksäyttävä luonne jättää pahan jälkimaun.
