David Cronenbergillä on aina ollut jonkinlainen fiksaatio ihmisen anatomiaan ja etenkin sen mahdollisimman limaisiin muodonmuutoksiin. Myös Erottamattomissa Cronen mieltymykset ovat vahvasti läsnä, tosin tässä tapauksessa ne pyörivät suuremmalti osin pääosakaksikon psyykessä eivätkä muodonmuutokset ole välttämättä niin konkreettisia. Cronenberg käsitteli tätä päänsisäistä muodonmuutosta hivenen maanläheisemmällä otteella lähes parikymmentä vuotta myöhemmin väkivaltatutkielmassaan A History Of Violence. Näitä kahta voisi siis pitää eräänlaisina sisarteoksina, vaikka jossain määrin miehen koko tuotanto on yhtä suurta sisäsiittoista sisaruskatrasta.
Jeremy Irons esittää loistavassa kaksoisroolissaan gynekologikaksosia, jotka ovat olleet erottamattomia (heh) jo pienestä saakka. Nyt täysikasvuisina molemmat ovat arvostettuja henkilöitä lääketiedepiireissä ja pyörittävät yhdessä hyvinmenestyvää klinikkaansa. Veljekset jakavat edelleen saman asunnon ja tekevät muutenkin kaiken yhdessä, vaikka ovatkin luonteiltaan kuin yö ja päivä. Siinä missä Elliot on itsevarman suulas ja lipevä seurapiirihai, on Beverly syrjäänvetäytyvämpi ja enemmän työlleen omistautunut hissukka. Näiden kahden luonteenpiirteiden eroavaisuuksia Cronenberg käyttää taitavasti hyödykseen ja ajoittain katsojan täytyy jopa hieman ponnistella tunnistaakseen, kumpi heistä nyt oikein onkaan kyseessä.
Elliot päättää jakaa tapaamansa näyttelijättären (Genevie Bujold) veljensä kanssa, joka ei ujoutensa takia ole koskaan pystynyt lähestymään naisia. Elliotin henkilöllisyyden turvin myös Beverly saa hieman lisää itsevarmuutta, mutta ajan mittaa raja näiden kahden välillä alkaa olla todellinen veteen piirretty viiva ja kaksikon mielenterveys alkaa väistämättä järkkyä.
Erottamattomissa Cronenberg siirtyi astetta lähemmäksi enemmän psykologista ilmaisua. Etenkin Beverly alkaa tarinan kuluessa nähdä potilaissaan poikkeavia mutaatioita, joita varten hän kehittää aivan omat absurdit työvälineensä. Myös kaksosten mahdoton naissuhde ajaa Beverlyn itsetuhoisuuteen, joka on väistämättä vastassa myös Elliotilla, koska loppujen lopuksi kaksoset ovat yhtä kaikissa elämänvaiheissaan.
Erottamattomat on Spiderin ohella David Cronenbergin syvällisimpiä elokuvia. Löyhästi tositapahtumiin perustuvan tarinan veljesparin tuskastuttavan hitaan henkisen rappeutumisen on Cronenberg saanut yhdessä Jeremy Ironsin kanssa vangittua erittäin intensiiviseen muottiin. Kanadan ihmelapselle ominaiset mielettömän upeat hurmetehosteet loistavat tällä kertaa lähes kokonaan poissaolollaan, joskin ne eivät olisi tarinan kannalta oleellisia olleetkaan.
Elokuvan kantavana voimana Jeremy Irons tekee kenties upeimman roolisuorituksensa hiljalleen sekoavina Mantlen kaksosina. Näiden kahden eri (tai saman, miten asian haluaa ymmärtää) hahmon pienimmätkin luonteenvivahteet ovat useimmiten olennaisen tärkeitä kokonaiskuvan ymmärtämisessä, etenkin elokuvan loppupuolella jolloin roolit heitetään jo melkeinpä ympäri. Tässä tapauksessa Irons vie voiton kotiin, sen enempää hehkuttamatta.
Elokuvan loppukohtaus on moniselitteisyydessään kouristava ja Cronenbergiläisellä habituksella jopa yllättävän kaunis, Howard Shore on edelleen vastuussa runsaan jousivoittoisesta soundtrackista.
Heti Videodromen loistokkuuden jälkeen Erottamattomat lienee oma suosikkini David Cronenbergin tuotannosta. Loistavan kieroutunut sekä omalla tavallaan koskettava psykodraama ja ehdottomasti katsastamisen arvoinen elokuva.
