Seitsemän elokuvan mittaiseksi paisunut Painajainen Elm Streetillä -saaga on merkittävä osa kauhuelokuvien historiaa, joten pitihän tämä ensimmäinen osa hankkia käsiin ja katsastaa.
Juoni on toki uudenlainen, mutta lopulta vain hitusen. Unissa riehuva mörkömurhaaja on keksinyt keinon päästä kiusaamaan Elm Streetin nuoria heidän nukkuessa ja siinäpä se sitten onkin.
Itselleni v.1984 tehty esikoisteos oli suuren luokan pettymys, koska tämä ensimmäinen osa on kohtuu ylistetty joka puolella ja poikinut kuusi jatko-osaa. Leffan katsoneena voi vain ihmetellä miksi.
Vaikka Johnny Depp on mukana niin näyttelijäkaarti on surkea ja mitään sanomaton. Kaikki tuntuu kovin teennäiseltä. Ainoa positiivinen poikkeus on omaperäistä murhaaja näyttelevä Robert Englund, jonka maski tosin pelastaa jo paljon.
Tunnelma on köykäinen ja meikäläisen mieleen pitkistyttävä. Äänimaailmassa on epäonnistuttu pahasti, mikä lieneekin pääsyy pelottavan ilmapiirin poissaoloon. 80-luvulta tehdyltä leffalta ei voida kauneuksia toki odottaakaan, mutta jos tätä vertaa Halloweeniin tai Carrie-elokuvaan niin Elm Streetillä kontataan kaukana perässä.
Heikosti alusta asti toiminut Painajainen Elm Streetillä naulaa lopullisen naulan arkkuunsa loppukohtauksien alkaessa, jotka muistuttavat enemmän Yksin kotona-leffasarjaa kuin pelottavaa kauhuelokuvaa. Jatko-osat on kai rakennettu karismaattisen murhaajan varaan, sillä muuten tämä on aika ala-arvoista kamaa.
Olen aina pitänyt 70-80 -luvuilla tehdyistä kauhupätkistä, mutta legendaarisen leffasarjan esikoinen on niiden joukossa paha pettymys, jota ei tee mieli uudestaan katsastaa. Päihittää Perjantai 13. päivän, mutta ei riitä millään Halloweenille. Jatko-osiakaan ei tee mieli katsoa tämän jälkeen. Pakollisen puolikkaan tähden täydentää ensimmäisen murhakohtauksen loisteliaisuus ja verellä iloittelu sekä yksi kokonainen tähti itse murhaajasta.
