Don Juan DeMarco on niitä elokuvia, jolla on lähes olematon maine nimekkäistä päänäyttelijöistään huolimatta. Tämän tyyppisillä leffoilla ei usein ole suurta budjettia ja näitä Yle tapaa iltaisin näyttää. Actionia ei löydy juuri nimeksikään ja sen mahdollinen huumori on kovin hillittyä eikä J. Carrey- maisista elkeistä ole tietoa. Itse juuri missasin tämän leffan ykköseltä noin kuukausi sitten ja tämän kävellessä vuokraamossa vastaan, pitihän se tarkastaa.
Johnny Depp esittää miestä, joka kutsuu itseään 1600-luvun tarun Don Juaniksi, kaikkien aikojen rakastajaksi. Eräänä iltana hän menee korkean rakennuksen katolle ja aikoo hypätä sieltä alas. Paikalle kutsutaan eläkkeelle siirtyvä huippupsykiatri Jack Micker (Marlon Brando), joka taivuttelee Juanin melko helpoin konstein laskeutumaan rauhallisesti alas. Poika passitetaan mielisairaalaan ja Mickler alkaa Juanin henkilökohtaiseksi psykiatriksi. Don Juan kieltäytyy lääkekuurista ja ehdottaa, että kymmenen päivän aikana hän todistaa Micklerille, että hän on se keneksi itseään väittää. Mickler leveän hymyn kera suostuu ehdotukseen, mutta vähitellen hän saa huomata, että potilaansa tarinat alkavat pelottavasti muistuttaa tositapahtumia.
Depphän teki tämän leffan läpimurtopätkiensä Ed Woodin ja Dead Manin lomassa, mutta mistään välityöstä tuskin on ollut kyse sillä Johnny välttämättä halusi Brandon vastanäyttelijäkseen. Hänen mukaansa vaikeinta elokuvan teossa oli pitää naama pokerina Brandon seurassa, mutta todella hyvin hän on osastaan suoriutunut. Marlon Brandokin on totta kai hyvä roolissaan, mutta tulee silti hieman Deppin vanavedessä. Leffan parasta antia onkin kaksikon väliset terapiaistunnot dialogin ollessa huippuun hiottuna.
Hyvistä näyttelijäsuorituksistaan ja dialogista huolimatta leffalla on varjopuolensakin. Sillä Don Juanin kertoessa tarinoitaan leffaa näytetään flashbackien voimin eikä keskiajan maisemat ole ihan meikäläisen makuun. Samaisissa kohtauksissa riittää myös imeliä rakkauskohtauksia ja sen tyyppistä draamaa, joka aiheutti tämän katsojan eleissä suuria haukotuksia. Siis kyky yhdistellä draamaa ja komediaa on ollut esikoisohjaustaan työskennellä Jeremy Levenillä hieman hakusessa.
Huumori leffassa on hyvää, mutta äänen nauramisia se ei tarjoa – monta hymähdystä kylläkin. Käsikirjoitus on hyvä, mutta ei lähellekään täydellinen ja ohjauksessakin olisi ollut paranneltavaa. Ihan leppoisaa hömppää, josta toisen katselukerran repiminen voi olla aikamoista tuskaa. Mutta niille, joilla Johnny Depp on ehdottomissa lempinäyttelijöissä, riittää varmasti hyvää viihdettä koko kestonsa ajan.
nimimerkki: JohnRambo
