Jouduin kyllä pitkään harkitsemaan, uskaltaisinko katsoa tätä pätkää, kun se esitettiin neliosaisena minisarjana Nelosen myöhäisiltoina. Ei, en tarkoita nyt sitä, että minä olisin pitänyt tätä pelottavana, vaan koska minulla oli epäilykseni tämän loistavuudesta. Itse en kovinkaan paljon pitänyt Stephen Kingin alkuperäisestä kirjoittamasta tiiliskivestä, vaikka olenkin melkein omistanut elämäni hänen tarinoitaan lukemalla. Eikä tämä johdu siitä, että King on kirjoittanut koko tarinan pöyssyssä, se vain tuntui niin tavannomaiselta ja heikohkolta hänen jättimäisessä tuotannossaan. Yksinkertaisesti: uskoin tämän leffan olevan pettymys. Eikä kuudes aistini ollut väärässä.
Haven, pikkuinen kaupunki lähellä Kingin kirjoista tuttua Derryn kaupunkia, viettää kaikin puolin tavanomaista elämäänsä. Asukkaat ovat hyvänpäivän tuttuja toisilleen ja niin edelleen. Pian kaikki muuttuu, kun kirjailija Bobbi Andersson (Helgenberger) kompastuu metsässä johonkin esineeseen. Hän alkaa vimmatusti kaivamaan sitä, ja ajan myötä se paljastuu suunnattoman suureksi avaruusalukseksi. Pian kaikki alkaa yllättäen vihertämään mystisesti, mutta muutakin alkaa tapahtua: hampaat putoilevat, silmien väri vaihtuu vihreämpään suuntaan, lapsi katoaa mystisesti ja Haven asukkaat alkavat keksiä mitä oudoimpia vempaimia. Ainoaksi toivoksi osoittautuu Jim Gardner (Smith), johon avaruusaluksen säteily ei tunnut tehoavan.
Kuten kirja, ei leffa yllä siihen, mitä monessa Kauhun kuninkaan tuotannossa on ajettu takaa: pelon tuottamiseen. Kirja sentään saattoi vielä jotenkuten kyetä siihen, mutta leffan kohdalla on turha odottaa mitään. En tiedä, johtuuko se tästä varsin tuntemattomasta John Powerista, leffan ohjaajasta, mutta jos niin on, hän saisi hävetä. Jopa pikkuveljenikin, joka käy ala-astetta, kykenisi katsomaan tätä ilman, että tuntisi minkäänlaista ahdistusta.
Leffa tuntuu jonkinlaiselta kloonilta aiemmista Kingin leffoista. Silti se ei ole ainut vika huonon ohjauksen, tylsän käsikirjoituksen ja stereotyyppisyyden kera: myös tehosteet ovat kuin amatöörin tekemiä, vaikka tämä leffa ei ole edes kahtakymmentä vuotta vanha. Vihreys on kyllä kivan näköistä, mutta kaikki ne säteet ja muut semmoiset saavat tämän leffan vaikuttamaan jonkun alan harrastelijan tekemältä.
Näyttelijätyö ei myöskään suju mutkitta vaan pikemminkin kompuroi pahemman kerran. Marg Helgenberger on jokseenkin ärsyttävä. Hän ei eläydy rooliin, vaan saa hahmon näyttämään ohueelta kuin langanpätkä ja liian tavalliselta. John Ashton on kuin näyttelisi ensimmäistä kertaa eli ei hyvin skulaa. Silti huonoimman roolityön vettä Jimmy Smith. Hän tekee Gardin hahmosta hassun, stereotyyppisen ja typerän. Hän ei näytä siltä, millaisena minä kuvittelin hahmon romaanissa. Lopuksi hän on näyttelytaidoillaan ihan sen näköinen, kun yrittäisi valistaa katsojalleen: “Hei, minä pelastan tämän leffan sankarina kaiken, vaistoinkäymisestä ja surkeasta näyttelijätaidostani huolimatta.”
Okei, saatoin olla aika tuomitseva – tämä jopa särkee itseänikin sydämmeen, kun puhuin näin lempikirjailijani teokseen perustuvista – mutta nyt ei auta itku markkinoilla, jos tämä ei miellyttänyt. Elokuva on kolme tuntia pitkä, joten tältä voisi hyvinkin odottaa jotain, mutta ei! Leffa ei ehkä ole se huonoin kauhu, jonka olen nähnyt, mutta tämä on todella vakuuttava esimerkki, millaisena en halua Kingin tarinoiden olevan elokuvaversioina.
En suosittele, jos haluaa nähdä jotain todella mullistavaa.
