Minä ja Morrisonissahan on kyse Millasta ja tämän hukassa olevasta elämästä, jos nyt joku ei sitä vielä tiedä. Milla tutustuu kaupungin sykkeessä kriminaaliin Akiin ja sitten aletaankin hieroa ihmissuhdetta, joka koostuu pääosin pilven poltosta ja sekstaamisesta. Aki hoitelee siinä sivussa myös kriminaalibusineksiaan. Syvemmällä tasolla ajateltuna nämä kaksi ihmistä ripustautuvat toisiinsa hakien tukea omalle kasvulleen ihmisenä. Ihan tuttua varmaan monelle muullekin.
Leffa on laskettu liikaa kahden valovoimaisen tähden (Edelman, Björklund) varaan. Pläjäys on turhan pienimuotoinen ja se ei vaan lähde koskaan rullaamaan kunnolla. Edelmanin ja Björklundin kemia toimii kyllä valkokankaalla, mutta sekavasta suhteesta ja kutemistouhusta ei jaksa kiinnostua täysillä puoltatoista tuntia. Kyllähän tyypit hommansa osaa, ei siinä mitään.
Se mitä leffa antaa on läpileikkaus ajan suomalaiseen populaarimusiikkiin. Vaikka nykysuomimusa on jees, tuo ei riitä tekemään kuitenkaan leffasta hyvää. Anssi Kelan biisi ”Milla” on jo kuultu kyllä turhan moneen kertaan.
Tarina tuli luettua kirjana juuri kun se pyöri leffassa. Kirja oli viihdyttävä ja kevyt paketti joka tuli oikeastaan ahmittua ihan kunnolla. Leffan tarina on pääpiirteittäin sama, mutta sivuosia ja sivujuonia on muutettu, joitain melko radikaalisti. Vaikka harvoin tulee luettua ja ylistettyä ns. leffakirjoja niin tässä tapauksessa kirja oli kirkkaasti parempi. Petyin leffaan melko pahasti kaiken odotuksen jälkeen.
