Elokuvan nimi Waterworld kertoo jo oikeastaan lähes täysin eepoksen juoniasetelman. Eletään hamaa tulevaisuutta, jolloin maapallo on pelkän meren täyttämä. Multa ja muu maa-aines on kullan arvoista ja ihmiset elelevät itse värkkäämissään aluksissa tai pienissä kelluvissa ”kylissä”. Olemassaolevasta mantereesta liikkuu huhuja, joita ei juuri kukaan usko. Nuoren tytön selkään tatuoitu kartta mantereen sijainnista herättää kuitenkin useammankin tahon kiinnostuksen. Itsepäinen, mutaation avulla olosuhteisiin sopeutunut yksinäinen susi joutuu tahtomattaan tytön ja tämän äidin suojelijaksi.
Kevin Costnerin uran syöksylaskusta on puhuttu viime vuosina lähes yhtä paljon kuin Sylvester Stallonen. Jossain määrin lyttyyn lyömisen voikin hyväksyä, mutta ainakin minusta vanha kunnon tanssiva susimies on saanut kohtuuttomankin paljon shittiä niskaansa. ”Vesimaailma” on yksi todistus siitä, että Costner on ollut osallisena hyvissä projekteissa myös ”Tanssii susien kanssa” -suurmenestyksen jälkeen.
Waterworld on Postmanin tapaan räikeän aliarvostettu eepos. OK, ideahan on lähes suoraan kopioitu Mad Maxista, mutta entäs sitten, kun homma kerran toimii? Älykkäästi rakennettu tulevaisuuden kuvaus tempaa mukaansa ja loppua kohden leffa on ennen kaikkea viihdyttävä seikkailuraina.
Harvat henkilöhahmot ovat onnistuneita. Costnerin esittämä oman tien kulkija on sopivan monitahoinen ja ristiriitainen persoona. Katsoja joutuu yllättävän pitkään pohdiskelemaan onko hahmo hyvis, pahis vai jotain siltä väliltä. Kun mukaan astuu vielä aina yhtä salaperäisen kaunis Jeanne Tripplehorn, ei elokuvan parissa voi muuta kuin viihtyä.
Waterworld on mukava lisä Costnerin tähdittämien onnistuneiden eeposten sarjaan. Suosittelen leffan katsomista ilman ennakkoluuloja ja samankaltaisuudet Mad Maxiin unohtaen.
