E.T. ei ole se suosittu julkaisu, jonka joku ilkeämielisesti väänsi Ennen Tuonelaa –lehdeksi. E.T. on nimittäin alien, pieni lastenlelut hellyttävyydessään mieleen tuova otus ja syvälle elokuvahistoriaan painettu olento 80-luvulta.
The Extra-Terrestial on kaikessa naiivisuudessaan taattua Spielberg-setää. Osaltaan kaiken takana kiiluu dollarinkuvia, toisaalta ruudulla käppäilee lähes täydellisesti hellyyskohtauksia aiheuttava otus. Suuret apua anovat silmät, iso pää, jotenkin avuttoman laihat raajat… kolmen miljoonan valovuoden päästä maapallolle tupsahtanut ja kotian halajava olento näyttää juuri siltä, että se voi aiheuttaa (nais)ihmisessä lapsikuumeen. Tai vähintäänkin koiranpentuostoa siinä suunnitellaan… siis ihan siitä Einstein-look-a-like-osasta huolimatta!
Spielbergin 70-luvun Tappajahaista käynnistyneen huippukauden tavallaan kruunaava leffa keräsi mm. neljä Oscaria kahdeksasta ehdokkuudesta ja BAFTA-puolella vastaavat lukemat olivat 1/12. Se kertonee kuinka suuresta ilmiöstä oli kyse. Samaa kertoo se, että neljännesvuosisadan jälkeenkin E.T. nököttää sijalla 24. kaikkien aikojen kassahirmujen listalla.
Huomattavaa on myös se kuinka paljon E.T.:n kohdalla voi painottaa imperfektiä: vuodet ovat vierineet ja saaneet osan E.T.:n kehutuista visualisoinneista auttamattoman vanhanaikaisiksi. Tietenkin tässä vaiheessa voidaan väittää, että kömpelö sankari vaatii ympärilleen kömpelön ympäristön, mutta siihen saivarteluun ei nyt sorruta. Ollaan ylpeitä, että kerrankin tarina näyttelee pääosaa syrjäyttäen ontuvat tehosteet taakseen.
Harrison Fordin siippana kaksikymmentä vuotta viihtynyt Melissa Mathison on osunut todelliseen kultasuoneen kirjatessaan tarinaa pienen pojan ja toisen planeetan muukalaisen ystävyydestä. Kun Spielberg on vielä mitä ilmeisemmin sekoittanut mukaan avioeromuistelointia omasta lapsuudestaan, on Ystävyyden kuvailulla otollisen ristiriitainen maaperä allaan. Lapsitähtöset onnistuvat hekin lisäämään oman painavan osansa tarinan onnistumiseen.
E.T. on edelleen vuosienkin jälkeen hellyttävä olio ja hellyttävä elokuva. Draamankaari ei ole sitä mitä se lapsen silmin oli, ihan nyyttinä lopun dramatiikka heläytti ihan kyyneleen silmään. Nytkin voimakkaita fiilareita toki liikutellaan, mutta osaltaan nostalgian voimin. Siksipä E.T.:lle voisi helposti mätkäistä aikaveron myötä kolme pallukkaa, mutta lapsen silmin nähtynä leffa sisältää sellaisen tunnelatauksen, että jokainen piste alle neljän olisi loukkaus*.
E.T. jää historiaan, kilpailemaan toisen kasarikasvarin eli Gizmon kanssa elokuvien kaikkien aikojen söpöimmän ilmestyksen tittelistä. Itse kallistuisin ehkä hieman Riiviöiden staran puolelle, vaikka E.T. soittaakin (eli phonettaa) kotiin kovin tunteikkaasti. Tunteikkaasti soittelee myös John Williams tunnaripuolella.
* = Loukkaukselta kuulostaa myös 2000-lukulainen päivitysversio (?!), joka saanee jäädä ikuisiksi ajoiksi näkemättä.
