Neuvostoliitto natisee liitoksistaan. Sosialismi tekee kuolemaa. Jossain siinä välillä ilmestyi myös kummallinen kulttielokuva nimeltä Kaupunki nimeltä Nolla, jonka sisällöstä ja sanomasta kiistellään yhä salongeissa ja keskustelupalstoilla. Mitä ihmettä Karen Šahnazarov yrittää elokuvallaan sanoa? Toiset ovat nähneet ohjaajan tyylikeinoissa vaikutteita Terry Gilliamista ja Monty Pythonista, viime aikoina on puhuttu jopa David Lynchistä ja kaurismäkeläisestä lakonisuudesta. Šahnazarovin taideteoksen näyttelijöiden kuivat ja konemaiset reaktiot mitä oudommissa tilanteissa toivat mieleeni Yorgos Lanthimoksen ja kreikkalaisen oudon aallonkin. Olemme siis tukevasti asian ytimessä.
Outouden ytimeen saapuva insinööri törmää ilkosillaan työskentelevän sihteerin. Kukaan muu kaupungissa ei tunnu näkevän tai reagoivan omituiseen näkyyn, kuin vasta viiksekkään jokamiehen erikseen asiasta mainittua. Alun kohtaaminen onkin mielenkiintoinen tapa korostaa katsojille, kuinka tarinan henkilöt ovat niin tottuneet kaikenlaiseen kummalliseen, etteivät nämä enää edes ajattele näkemäänsä. Ilmeisesti Šahnazarov havainnollistaa alun kohtauksella Neuvostoliiton alati muuttuvan byrokraattisen todellisuuden kankeuttamaa homo sovieticusta. Vastaavaa opittua sokeutta ja apatiaa voi toki havaita myös oman aikamme poliittisen kulttuurin ja massamedian vegetoimassa yleisössä.
Neuvostoliitossa ruoka oli kallista, ja osissa maata oli aina nälänhätä. Insinöörin astuttua ravintolaan tämän eteen tuodaankin omaa päätään muistuttava kakku, ja tarjoilija kertoo päähenkilölle kokin kuolevan ellei mies suostuisi maistamaan. Insinöörin kieltäydyttyä kunniasta kokki ampuukin itseään sydämeen. Ravintolahenkilökunta oli Neuvostoliiton tuloeliittiä, sillä näillä oli palkkansa ohella myös mahdollisuus käsitellä kallisarvoisia ruoka-aineita, ja elintarvikepuolella oli aina hävikkiä. Kokin kuolema onkin kaupungissa valtava tapaus: myöhemmin syyttäjä epäilee tämän tulleen sittenkin murhatuksi, ja insinöörille paljastuu ”Nikolajevin” olleen myös kuuluisa rock-tanssija.
Rock-musiikki sekä jazz edustivat sosialismissa länsimaista vapautta. Neuvostojärjestelmä suosi valtiomuotonsa mukaisesti sinfoniaorkestereita ja muita ylhäältä alas ohjattuja musiikin muotoja. Kokki ei siis ollut vain yhteiskunnan eliittiä, vaan myös erittäin vapaamielinen ja länsimainen hahmo: Nikolajevilla oli tarpeeksi vapaa tahto kyetäkseen pakenemaan absurdista todellisuudesta vaikka sitten itsemurhan kautta. Puolueen uskollinen palvelija ja byrokraatti ei pysty ampumaan itseään edes rock-konsertissa. Länsimaisten vaikutteiden ilmaantuminen nimettömään kaupunkiin lieneekin viittaus aikansa Perestroikaan. Šahnazarov kuuluikin perhesuhteidensa kautta kotimaansa poliittiseen eliittiin, joten tämä saattoi nauttia ohjaajana erinäisiä erivapauksia.
Kohtauksista muistettavin on mielestäni syrjäisessä museossa nähtävä kierros. Museon harmaapäinen kuraattori esittelee vieraalleen kokonaisen komeuden historiallisia lavasteita ja hahmoja: tämän puheiden perusteella koko Venäjän ja Neuvostoliiton voisikin historiassa johtaa Troijan sotaan asti. Valistunut katsoja varmasti huomaakin nopeasti historiallisten artefaktien olevan pitkälti väärennettyjä ja niihin liittyvien tarinoiden silkkaa revisionistista huuhaata – näyttelyn nuketkin ovat vain nukkeja esittäviä ihmisiä. Karl Popper onkin viitannut Marxin teorioihin ”historismin” käsitteellä, tarkoittaen tämän tapaa etsiä historiasta itsestään suuria lainalaisuuksia todistamaan yhteiskunnallisia teorioitaan. Pakkomielle historiaan periytyi aatteen mukana myös sosialistimaiden käytännön politiikkaan: Nicolae Ceaucescu rinnastutti itsensä myyttisiin kansallisiin sankareihin, Stalin ihannoi Iivana Julmaa, ja Pol Pot janosi paluuta Khmerien muinaiselle kultakaudelle.
Kultaa ja kunniaa on luvassa myös täältä: Kaupunki nimeltä Nolla nimittäin on ehdottomasti näkemisen arvoinen taide-elokuva, jos aiemmin mainitsemani tekijät ja suuntaukset ovat mieleen. Jos vielä Gleb Panfilovinkin tuotanto pärisee, ei Nollan katsomiselle liene paljoakaan esteitä. En edes tiedä, osuuko tulkintani Nollan sisällöstä likimainkaan oikeaan, mutta Šahnazarovin rutikuiva kerronta kuitenkin sai minut ajattelemaan. Minkä Kaupunki nimeltä Nolla riehakkuudessa ja mittakaavassa menettää, sen tämä voittaakin älyllisyydessä. Näkemäni yleinen salamyhkäisyys ja tulkinnanvaraisuus todennäköisesti innostavatkin allekirjoittanutta katsomaan Nollan vielä uudelleen, ehkä useammankin kerran. Kuinka monesta Netflix-elokuvasta pystyy sanomaan samaa?
