Kenji Mizoguchi on yksi Japanin tunnetuimmista ja arvostetuimmista ohjaajista. Pitkän uransa aikana hän ohjasi yli kahdeksankymmentä elokuvaa neljällä eri vuosikymmenellä, viimeisen ilmestyessä hänen kuolinvuotenaan 1956. Hänen kanssaan työskennelleiden näyttelijöiden mukaan Mizoguchi oli erittäin vaativa perfektionisti, jonka kanssa oli jopa tuskallista työskennellä, koska hän vaati näyttelijöiltä täysin virheettömiä suorituksia. Monet kriitikot kehuvat vuonna 1953 ilmestynyttä Ugetsu Monogataria yhdeksi maailman kauneimmista elokuvista, joten minun oli jo korkea aika näin aasialaisten elokuvien ystävänä ottaa selvää, onko väitteissä mitään perää.
Käsikirjoitus on tehty Akinari Uedan novellien A Serpent’s Lust ja The House In the Thicket pohjalta ja mukana on myös vaikutteita Guy De Maupassantin novellista How He Got the Legion of Honor. Yhdistelemällä ja muokkaamalla näitä teoksia, on kasaan saatu todellinen unelmakäsikirjoitus, joka hyppää suoraan keskelle erään pikkukylän tapahtumia 1500-luvun Japanissa. Ugetsu ei keskity köyhän kylän asukkaiden kurjuuden kuvaamiseen, vaan alkaa kohtauksella, jossa savenvalaja Genjuro on saanut valmiiksi suuren määrän jos jonkinmoista kulhoa ja astiaa, ja on menossa myymään niitä. Mukanaan hänellä on Tobei-niminen mies, joka haaveilee samuraiksi tulemisesta. Kylillä miehet saavat paljon rahaa kättensä töistä, joten heille tarjoutuu mahdollisuus toteuttaa unelmansa. Ongelmaksi muodostuvat Japanin sisällissodan aikaiset ryöstelyt, ja pian Genjuro ja Tobei huomaavat olevansa pakomatkalla yhdessä perheidensä kanssa. Tobei ostaa itselleen varusteet ja liittyy armeijaan kunnian toivossa ja Genjuro rakastuu salaperäiseen Wakasa-neitoon, jota kaikki kutsuvat kummitukseksi. Miehet jahtaavat omia intohimojaan ja jättävät perheensä taka-alalle kärsimään. Sotilaat raiskaavat Tobein vaimon, Ohaman, ja ennen pitkää hän ajautuu työskentelemään bordellissa, kun taas Genjuron vaimo, Miyagi, joutuu vaeltamaan yksinäisyydessä ilman miestään.
Syy, miksi Mizoguchi alkoi 50-luvulla ohjata samuraiaiheisia elokuvia, oli Akira Kurosawan Rashômonin menestys Venetsian filmifestivaaleilla. Hän ei voinut sietää ajatusta siitä, että Kurosawan kaltainen keltanokka on ensimmäinen japanilainen ohjaaja, joka saa kansainvälistä tunnustusta, joten hänkin aikoi tehdä elokuvan, joka noteerataan myös Japanin ulkopuolella. Kurosawahan ei ollut tehnyt elokuvia 50-luvun alkuun mennessä kuin kymmenisen vuotta, kun taas Mizoguchi piti itseään japanilaisen elokuvan pioneerina, ja tämän takia hän tunsi itsensä myös petetyksi. Hieman ironisesti Ugetsusta löytyvät outoa parisuhdetta näyttelemästä Masayuki Mori, sekä Machiko Kyô, jotka näyttelevät Rashômonissa hyökkäyksen kohteeksi joutunutta pariskuntaa.
Mizoguchi tunnetaan yhtenä ensimmäisistä japanilaisista feministeistä, ja Ugetsussakin hän tuo mielipiteitään vahvasti esiin kuvaamalla naisten huonoa asemaa Japanissa. Hän ei kuitenkaan sorru alleviivaamaan sukupuolisyrjintää ja kertomaan ihmisille mitä pitäisi tehdä, vaan ennemminkin hän pyrkii herättämään ajatuksia, joihin katsoja saa sitten itse muodostaa vastauksensa. Mizoguchin ratkaisu toimii huomattavasti paremmin kuin asian esittäminen persoonattomasti ja mustavalkoisesti. Naisten jättäminen varjoon toimii peilinä jopa japanilaiselle nyky-yhteiskunnalle, jossa nainen jää aina miehen kunnianhimon taakse, eikä hänellä ole asiassa minkäänlaista sananvaltaa.
Elokuva ei myöskään ylistä samuraikulttuuria niin kuin jossain määrin esimerkiksi Kurosawan elokuvat. Ugetsun samurait ovat ryösteleviä barbaareja, jotka raiskaavat ja tappavat ihan vain koska pystyvät. Tobein samuraiunelma myös ajaa hänet koko ajan synkempään kohtaloon, eikä paluuta näytä olevan. Sotilaskunnian eteen hän on valmis tekemään melkeinpä mitä tahansa ja se heijastuu hänen vaimoonsa traagisella tavalla. Tobeita esittävä Eitarô Ozawa vetäisee roolinsa tarkoituksella yli, koska hänen hahmonsa on tarkoitus olla räikeä karikatyyri samuraista, sekä Japanissa toisen maailmansodan aikana vallinneesta äärimilitarismista.
Ugetsua ovat siis monet kriitikot kehuneet yhdeksi maailman kauneimmista elokuvista, ja minun täytyy myöntää, että väitteet ovat täysin oikeassa. Kuvauspaikat ovat häikäisevän kauniita ja pienetkin yksityiskohdat näyttävät millainen perfektionisti Mizoguchi oikeasti oli. Historiallisesti elokuva on äärimmäisen tarkka ja kaikki rekvisiitta on valmistettu viimeisen päälle aidon näköiseksi. Myös esimerkiksi savenvalantatekniikkaan on kiinnitetty huomiota, ja näistä pienistä yksityiskohdista sitten syntyy lähes virheetön kokonaisuus, joka hivelee silmiä koko kestonsa ajan.
Kuvaus on ehdottomasti Ugetsun vahvin puoli. Mizoguchin tyyli tehdä äärimmäisen pitkiä kohtauksia on ihailtavaa ja lopputulos on suorastaan mestarillinen. Välillä melkeinpä kolmeminuuttisiksi äityvät kohtaukset ovat kuvauksen juhlaa, eikä katsoja voi muuta kuin hämmästellä edessään pyörivää neroutta. Kamera liikkuu melkeinpä koko ajan säilyttäen kuitenkin selkeyden. Kohtauksissa myös tapahtuu taustalla lähes taukoamatta jotain. Esimerkiksi eräässä kohtauksessa, jossa Miyagi kävelee poikansa kanssa ja taustalla juoksee sotilaita, kannattaa huomio kiinnittää juuri taustalla liikkuviin sotilaisiin. Jokainen kamerakulma tuntuu olevan viimeisen päälle harkittu ja kameran liikkeet ovat sulavia ja äärimmäisen kauniita. Myös siirtymiset kohtauksesta toiseen on toteutettu esimerkillisellä tavalla ja uskallankin todeta Ugetsun olevan yksi kuvausteknillisesti nerokkaimmista tekeleistä, jota olen eläessäni nähnyt.
Mizoguchi on myös sisällyttänyt elokuvaansa aimo annoksen viittauksia aikaisempiin tapahtumiin. Elokuva oikeastaan pyörii itsensä ympärillä ja katsoja näkee useampaankin otteeseen kohtauksia, jotka ovat toteutukseltaan lähes identtisiä aikaisempien tapahtumien kanssa. Esimerkiksi elokuvassa tapahtuvat tapot ovat tyyliltään ja tapahtumankulultaan melkein samanlaisia. Mitään takaumia tai sellaisia elokuvassa ei kuitenkaan nähdä, mutta silti katsojaa vaivaa vahva tunne siitä, että olisi kokenut tämän jo ennenkin. Elokuvaa katsoessa kannattaakin painaa oikeastaan jokainen kohtaus visusti mieleen viittauksia etsiessään. Tämän ansiosta Ugetsu kestää useita katsomiskertoja ja siitä löytää aina jotain uutta.
Lopputulos on lähestulkoon täydellinen elokuvakokemus, joka loistaa oikeastaan jokaisella osa-alueella, eikä siinä ole havaittavissa pahoja vikoja. Näyttelijät ovat erinomaisia, kuvaus häikäisevän kaunista ja jopa vähäinen musiikkikin pelaa edukseen. Lopun kamera-ajo on kertakaikkisen täydellinen lopetus elokuvalle, jota ei voi kuin rakastaa. Ugetsu on kuolematon mestariteos japanilaisen elokuvan kulta-ajalta.
Criterion Collectionin DVD-julkaisu on ehkä yksi parhaista koskaan näkemistäni. Kuvan- ja äänenlaatu ovat parasta A-luokkaa, vaikka kyseessä onkin jo yli viisikymmentä vuotta vanha elokuva, ja ekstrojen määrää katsoessa meinaa pyörtyä. Mukana tulee Kaneto Shindôn ohjaama 150-minuuttinen dokumentti Mizoguchista vuodelta 1975. Dokumentti on erittäin mielenkiintoista katsottavaa, ja sisältää yli neljäkymmentä haastattelua ihmisistä, joiden kanssa Mizoguchi työskenteli. Näin täydellisen DVD-ekstran lisäksi mukana on vielä noin neljäkymmentä minuuttia uudehkoja haastatteluja Mizoguchin tuotantotiimin jäsenten kanssa ja elokuvakriitikko Tony Raynsin äärimmäisen mielenkiintoinen kommenttiraita. Kivana lisänä DVD:n mukana tulee myös 72-sivuinen kirjanen, jossa on yksi essee Ugetsua koskien, sekä nuo kolme käsikirjoitukseen vaikuttanutta novellia. Criterionin DVD on siis täysien pisteiden paketti, aivan kuten elokuvakin. Julkaisun suositushinta on noin 40 jenkkitaalan paikkeilla, mutta Ugetsu on joka ikisen sentin arvoinen. Paljon paremmin ei elokuvafani voisi rahojaan käyttää.
nimimerkki: Nosoki
