Make Mine Music on Disneyn ensimmäinen elokuva toisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Se on eittämättä yksi vähemmän tunnettuja Disney-elokuvia, sillä se ei koskaan saanut laajamittaista valkokangaslevitystä eikä ole rantautunut kotiteattereihinkaan länsimaissa ennen vuotta 2000. Syynä tälle olivat sodan takia vähälle katsojaluvuille jääneiden elokuvien, etupäässä Bambin uudelleenjulkaisut. Tämä on sääli, sillä kaikista Disneyn 40-luvun ”pakettielokuvista” se edustaa selkeästi parempaa puoliskoa.
Make Mine Music hyödyntää Fantasiasta (1942) tuttua kaavaa, mutta nyt klassisen musiikin sijaan animaation taustalla soi aikakautensa kevyt musiikki. Elokuva koostuu kymmenestä itsenäisestä osiosta, joilla ei oikeastaan ole muuta yhteistä kuin se, että ne ovat animaatioita. Osassa on selkeä tarina, osa on vain animaatiota animaation vuoksi. Samoin tyyli ja taso vaihtelevat reilusti jaksojen välillä. Vertaus Fantasiaan on lähes toimiva, sillä parhaat jaksot ovat todellisia tarinankerronnan ja animaation taidonnäytteitä. Huonoimmat kuitenkin ovat lähinnä matalaotsaisempaa perusanimaatiota.
Kuten arvata saattaa, kymmenen jakson joukkoon mahtuu myös heikompia ja vähemmän kiinnostavia jaksoja. Elokuvan onni on se, että johtuen jaksojen suhteellisen lyhyestä kestosta, heikommat jaksot eivät ehdi kyllästyttää. Mikään jaksoista ei ole varsinaisesti huono, ne eivät vain ole kovin erikoisia, eivätkä pääse elokuvan kohokohtien tasolle.
Onneksi näitä kohokohtia on elokuvassa paljon. Alunperin Fantasiasta pois jätetty Clair de Lune -niminen jakso nähdään elokuvassa kappaleen Blue Bayou taustalla ja tyylin tunnistaa oitis. Yksinkertainen, mutta äärimmäisen kaunis kuvaus rämeen poikki kuunvalossa lentävistä kurjista on ehdottomasti näkemisen arvoinen. Sergei Prokofjevin Suomessa Pekka ja susi -nimellä tunnettuun satuun ja musiikkiteokseen perustuva Peter and the Wolf on 15 minuutin kestoltaan elokuvan pisin ja juonellisista tarinoista myös paras. Laulavasta valaasta kertova finaalijakso on katkeransuloinen lopetus, joka onnistuu jättämään koko elokuvasta Disneyn elokuville ominaisen muistijäljen.
On mahdollista, että elokuvan kokoonpano tuntuu epätasapainoiselta ja tyylilajien vaihtelut voivat häiritä erityisesti nuorempia katsojia. Kuinka jaksaa kiinnostua esimerkiksi balettia tanssivista silueteista tai soittimien päätöntä toilailua kuvaavista jaksoista, kun on vielä vähän aikaa sitten voinut seurata juonellista piirroselokuvaa? Johdonmukaisuuden puute vaivaa elokuvaa myös siinä mielessä, että katsoja tulee väkisin miettineeksi, toimisivatko jaksot paremmin omina itsenäisinä kokonaisuuksinaan?
Elokuvan kesto on kuitenkin sen verran lyhyt, että hajanaisuutta on vaikea pitää todellisena ongelmana. Tunti ja vartti ei ole liikaa piirrettyjen katsomiseen, eteenkään jos niiden seassa on tarjolla myös aitoa Disney-taikaa.
