Aina välillä vastaan tulee elokuvia joiden pitäisi kaiken järjen mukaan olla luokattoman huonoja, joita pitäisi kaiken inhimillisen logiikan mukaan inhota ja jonka ei pitäisi henkilökohtaisesti ainakaan mainonnan ja julkisivun puolesta toimia ollenkaan. Omalla kohdallani Sita Sings the Blues oli vuosikausia tällainen elokuva. Elokuva siis kertoo rinnakkain kahden täysin erilaisen naisen parisuhteesta ja jätetyksi tulemisesta, siinä soitetaan paljon 20-luvun laulettua jazzia ja siinä käytetään paljon flash -animaatiota, jota erityisen paljon inhoan. Joku vuosi sitten uskaltauduin katsomaan tämän elokuvan, kerran kaikki sitä jaksavat hehkuttaa, ja opin jälleen ainakin sen, ettei ennakkoluuloihin ole luottaminen ja että ensivaikutelma voi hämätä paljon.
Elokuvan tarina jakaantuu nykypäivän Amerikkaan sekä hindulaiseen eepokseen Ramajanaan. Kummassakin päähenkilönä on nainen, Amerikassa elokuvan ohjaaja, jonka välit aviomiehensä elokuvan aikana katkeavat ja Ramajanassa Sita, prinssi Raman vaimo joka monien myyttisten tapahtumien jälkeen joutuu epäluuloisen miehensä hylkäämäksi. Varsinaisen tarinan lisäksi elokuvassa nähdään välillä varjonukketekniikalla toteutettuja hauskoja kommentaarijaksoja, joissa intialaiset hahmot keskustelevat ja kommentoivat tarinan käänteitä. Hassuna yksityiskohtana ääninäyttelijöiksi on saatu aitoja paksulla aksentilla puhuvia intialaisia. Elokuvan ohjaajan mukaan kyseessä on tarina ”totuudesta, oikeudenmukaisuudesta sekä erään naisen halusta saada osakseen tasa-arvoista kohtelua”.
Mikä elokuvassa siis viehättää? Sita Sings the Bluesista olisi helposti saanut tehtyä synkeän ja saarnaavan tragedian, mutta oikeastaan yllättäen kyseessä on erittäin hauska ja oivaltava aikuisille suunnattu piirretty komedia. Elokuvassa ei oikeastaan ole käytetty vain yhtä animaatiotekniikkaa niin kuin yleensä tapana on, vaan tässä tapauksessa voinee puhua kokonaisesta erilaisten tekniikoiden kirjosta, jota elokuvan ohjaaja on onnistunut käyttämään hyvin luovasti ja vaihtelevasti. Luonnollisesti hahmojen design on erilainen jokaisessa eri tekniikalla toteutetussa jaksossa; elokuvalla tuntuu olevan erilaisia puolia ja kasvoja kuin Ravanalla konsanaan. Kokonaisuus mielenkiintoisesta tarinasta alati muuttuvaan ulkoasuun on vieläpä sen verran luova ja repäisevä, ettei omituinen musiikkivalinta tai lyhyehköt flash -jaksot onnistu menoa häiritsemään. Loppujen lopuksi mitään erityistä moitetta on tästä elokuvasta vaikeaa keksiä, tiedä sitten onko se monelle jo liian persoonallinen?
Sita Sings the Blues on helposti uuden vuosituhannen parhaita ja näkemyksellisimpiä animaatioelokuvia. Harmittavasti elokuva jäi omakustanteena ilman laajaa teatteriensi-iltaa ja kansainvälistä levitystä, minkä vuoksi se jäi useimmilta potentiaalisilta katsojilta näkemättä. Tämä elokuva ansaitsee parempaa.
