Vain muutama kuukausi loistavan gangsterieepos Profeetan jälkeen teatteriin rynnistää toinen ranskalainen gangsterielokuva 22 Bullets. Löyhästi tositapahtumiin perustuva elokuva kertoo Charly Matteista (Jean Reno), Marseillen mafiapomosta, joka on lopettanut gangesterin uransa, mutta saa läjän lyijyä ihonsa alle eräänä kohtalokkaana päivänä parkkihallissa. Mattei yllättäen selviää 22:sta kohtaamastaan luodista, ja lähtee toivuttuaan kostamaan kaikille häntä ampuneille kanssagangstereille. Kostoretkellä Mattei laittaa äijiä pinoon ja yrittää samalla selvittää keneen mafiamaailmassa voi luottaa, vai voiko keneenkään. Taistelua ei kuitenkaan koskaan käydä yksin, ainakaan gangstereiden kesken, joten verta ja suolenpätkiä kertyy parin tunnin aikana melkoinen läjä. Mafiasota puhututtaa myös Marseillen poliisia, joka yhden naisen voimin yrittää saada tolkkua taistosta, vaikkei varsinaisesti mitään sen estämiseksi teekään.
Myönnän, olen mahdollisimman väärä katsoja tällaiselle elokuvalle; en usko kostoon enkä väkivaltaan, joten verisyltty ei vakuuta. Ideologioistani huolimatta pidin kuitenkin esimerkiksi Profeetasta, joka kosketti ja vaikutti voimakkaalla tarinallaan. 22 Bullets ei valitettavasti pääse lähellekään Profeettaa; elokuva on kylmää ja tunteetonta silpomista, joka jättää kylmäksi myös katsojan. Elokuva menee sarjaan potentiaalia olisi, mutta… Tarina on lähtökohdiltaan mielenkiintoinen; millaista on yrittää taistella irti sellaisesta elämästä, josta ei yleensä poistuta kuin hautaan. Harmi vaan ettei elokuva oikeastaan kerro siitä, alun jälkeen pätkästä muodostuu yksitoikkoinen kostotarina. Jean Reno on vaikuttava kuten yleensäkin, mutta valitettavasti alkukohtausten jälkeen Mattein inhimillisyys kadotetaan jonnekin kostonhimon alle, eikä hahmosta pitäminen ole enää mahdollista, vaikka Reno hienosti hommansa hoitaakin.
Elokuva on myös hämmentävän huonosti leikattu. Yleensä en huomaa kiinnittäväni leikkaukseen huomiota, paitsi silloin kun se ei vain toimi. 22 Bullets on sekava jono peräkkäin laitettuja kohtauksia, eikä sulavaa rytmiä tai dynamiikkaa synny. Liian lyhyet ja vauhdikkaat kohtaukset sekä ylitsevuotava musiikin käyttö saavat aikaan sen, että tarinaan ei synny minkäänlaista emotionaalista jännitettä. Tuntuu kuin olisi kuvattu liikaa materiaalia, mutta kaikkea on pakko päästä käyttämään, joten kohtauksia laitetaan tarinan kustannuksella läjään epäjohdonmukaisesti ja trailerinomaisesti. Franz-Olivier Giesbertin romaaniin perustuva käsikirjoitus olisi vaatinut karsimista ja tiivistämistä, sillä myös hahmogalleria on niin laaja, ettei aina voi olla varma kenen tarinaa tässä ollaan kertomassa.
Yleisesti ottaen vihaan gangsterileffoja niiden harjoittaman väkivallan ja rikollisuuden glorifioimisen vuoksi. Siihen sortuu myös 22 Bullets. Näennäiskarismaattiset pukumiehet kasvattavat itsevarmuuttaan aseiden turvin ja lähettävät kuoppaan kaikki kanssaeläjät joiden naama ei miellytä. Sitten katsojan pitäisi jotenkin tuntea sympatiaa ja ihailua murhamiehiä kohtaan. Kiitos vaan, mutta tältä katsojalta ei irtoa kuin halveksuntaa. Erityisesti mafiatarinoissa kysymys on usein vain siitä, kenen kautta tarina kerrotaan ja kuka naamioidaan uhriksi. 22 Bulletissa uhriksi ja sankariksi maalaillaan Mattei, mutta ei mene läpi. Miksi minun pitäisi tuntea empatiaa sielutonta murhaajaa kohtaan, joka ei tunne pisaraakaan empatiaa omia uhrejaan kohtaan? Minä en katsojana näe kankaalla muuta kuin kuvottavia ja säälittäviä tappajia, jotka ovat minulle kaikki samanarvoisesti halveksuttavissa. Vaikka Matteille yritetäänkin loppumetreille tarinoida jonkinlaista moraalia, en usko, enkä välitä kylmän päähenkilön kohtalosta. Ainoat ihmiset kenestä Mattei välittää, ovat mafialeffojen tyyliin kotona odottavat pallerot. Sama täällä, ainoat ihmiset joista elokuvassa välitän, ovat uhreiksi kirjoitetut lapset.
