Erik on isäpuolensa pieksemä teini, jonka äiti lähettää sisäoppilaitokseen ettei älykäs, mutta ajoittain itsekin väkivaltaan sortuva poika pilaisi tulevaisuuttaan. ”Toverillisen kasvatuksen” laitoksella onkin sitten omat oikeistolaiset kusipäänsä, mutta Erik tahtoo selvitä koulussa koko lukuvuoden.
Elokuvan alku ei vielä lupaile kovinkaan suurta, mutta pikkuhiljaa Erikin päättäväisyys ja sisäinen kamppailu vetää katsojan kiinnostuksen puoleensa totaalisesti. Eikä se kiinnostus laannu ennen kuin lopputekstit pyörähtävät ruutuun. Sen jälkeinen tunnetila on jotain pahoinvoinnin, surullisuuden ja epäuskoisuuden aiheuttamaa sekamelskaa. Vaikutuksen siis elokuva tekee.
Vaikka leffan tapahtumat sijoittuvat puolen vuosisadan päähän historiaan, ovat tunnelmat täysin verrattavissa nykyaikaan ja se on elokuvan aiheuttaman turtuneisuuden perimmäinen syy. Välinpitämättömyys kanssaihmisen henkisestä ja fyysisestä kunnosta on pahuutta julmimmillaan. Väkisinkin tulee tunne miten oikeutettua olisi murjoa valtaansa sairaalloisesti käyttävät sadistit kilon palasiksi ja syöttää toisille samanlaisille ihmiskunnan syöville.
Andreas Wilson vetää Erikinä kyllä loisteliaan roolityön. On pieni ihme, miten kaveri onnistuukin näyttämään ensiksi niin vastaanottavaisen alistuvaa nuorukaista ja hetkeä myöhemmin päättäväistä ja jopa pelottavaa karjua, joka saa uhrinsa oksentamaan pelkällä puheella väkivallasta. Elokuvan muukin toteutus on laadukasta ja tarina on kerrottu loistavasti loppuaan kohti kohtaus kohtaukselta kehittyen. Ainoan kysymysmerkin tarinassa herättää vaarallisen romanssin tynkä, mutta sekin on lopulta tapahtumien kulun kannalta hyväksyttävää.
Pahuus kuuluu ehdottomasti katsottavien elokuvien listalle.
nimimerkki: Dreamer
