Michael Haneken Funny Games oli oikeastaan edellä aikaansa ilmestyessään vuonna 1997. Rajoja rikkovan sadistisarjamurhailun kausi kun oli koittava vasta Saw-leffan ja muiden kumppaneiden myötä. Uusiessaan Funny Gamesin tasan kymmenen vuotta myöhemmin englanninkielisenä Haneke puolestaan oli jo myöhässä – se ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että kohtaus kohtaukselta alkuperäistä leffaa kopioiva ”murhahassuttelu” on pätevä tapaus.
Näyttelijävalinnoissa ei paljoa tarkemmin olisi voitu napakymppiä kohden suunnata – ei, vaikka Tim Rothin vire (ja tarinan hauras perheenpää) paikoin yrittäisi hieman ohi puskea. Naomi Watts on kiistatta yksi vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen osaavimmista naisnäyttelijöistä ja myös tämä ahdistunut tulkinta on loistava. Michael Pitt ja Brady Corbet eivät niminä kilkattaneet kelloja, ja sitä kautta pahisosasto epäilytti, mutta valkoiseen verhoutuneiden herrain kieroutunut kuolonhuumori todistaa jokaisen epäilyn vääräksi.
Käsikirjoittajana Haneke kumartaa syvään Kellopeliappelsiinin suuntaan ja ilkkuu kauhuelokuvan perinteiselle rakenteelle. Ihan aikomaansa radikaaliuteen loruileva ja tarpeen tullen Naked Cityn metallisävyjä tarjoileva leffa ei yllä, mutta kuolemanvakavalla pelleilyllä luodaan tilapäistä anarkiaa. Etenkin käännekohtien kuvausratkaisujen kohdalla. Onnistunutta erilaisuutta, asian voisi tiivistää.
Ylemmän luokan perhe-elämän keskelle kaaosta puskeva Funny Games notkahtaa kolmen neljänneksen kohdalla ihmeelliseen suvantoon ja epäuskottavaan sekaannukseen, mutta kapuaa takaisin raiteilleen, joilla kiidetään lopulta aika kovaa. Tai ainakin koukuttavasti yhden onnistuneen remaken verran.
