Kauhugenre toistaa itseään niin tehokkaasti, että sen tekijöiden on pakko yrittää kehittää jotain freshiä pitääkseen nuo mystiset mömmöt, arveluttavat alienit ja pipipäiset puukkojunkkarit tarpeeksi uhkaavina. Yksi keinoista on dokumentaarinen käsikameramainen ote kauhun tarkkailuun, tuttu mm. Blair Witch Projectista. Sekä sittemmin monesta matkijasta, esimerkiksi juuri Cloverfieldistä.
Veneellä hurjastelemattoman J.J.:n eli Lost-Abrahamsin tuottama megaläjäys ei uskalla ripustautua täysin nuorten bilettäjien dokumentoiman ja rankasti heilahtelevan kauhuskenaarion varaan, vaan mukaan heitetään myös jokainen Godzilla-klisee, joka mieleen on juolahtanut. Ja joka ainoa kliseistä takoo rikki sitä potentiaalia, joka olisi voinut kummuta tästä tuotoksesta.
Käsikirjoittajana toimii yksin Drew Goddard, Abrahamsille mm. Lostia ja Aliasta kirjoittanut nuori kaveri, eikä hän ole selkeästikään muistanut vanhaa faktaa siitä, että tuntematon kannattaa pitää jännityksen kannalta piilossa mahdollisimman pitkään. Nyt nähdään liian monta tympeää nuorukaista, tympeän tuhon äärellä ja odotetaan liiaksi pelastavaa twistiä. Taustatarinaksi liimattu menetetyn rakkauden etsiminen toimii sentään jotenkin.
Kahdenkymmenenviiden miljoonan taalan leffana rämistelevä Cloverfield ei ole aivan pikkubudjettimaineensa veroinen, mutta ei se toisaalta täytä muutenkaan odotuksia. Se on lammas (lue: teinileffa) susien keskellä (lue: innovatiivisen leffan maineessa). Niinpä se jää siihen katastrofielokuvien joukkoon, jossa yhtä hyvin voidaan puhua osittaisesta elokuvakatastrofista. Jonkinmoinen kliimaksi on sekin, kun T.J. Miller esittelee komediapärstäänsä muka kauhistuneena ja katsoja jää lähinnä odottamaan, että tuleeko miehen suusta huono vitsi vai tyytyykö hän ainoan hyvän roolinsa (Carpoolersin Marmaduken) tyhmätoljotukseen. New Yorkin luteista olisi saanut vangitsevamman kauhukuvauksen kuin näistä linssiluteista.
