Kauheaa! M. Night Shyamalan, tuo maailmanlaajuisesti tunnettu ohjaajakuuluisuus, on menettänyt kosketuksensa. Hänestä on tullut erään pahalaatuisen taudin, koivusaloismin (Coivusaloismus minaitseys), muunnoksen uhri. Kun ohjaaja joutuu sen riivaamaksi, hän luulee tekevänsä luonnostaan niin hyvää materiaalia, ettei hän enää jaksa tai viitsi olla itsekriittinen sen suhteen. Itsekriittisyyttä Shyamalan tosiaan kaipaisi, sillä The Happeningissäkin hän on toiminut ohjaajan lisäksi käsikirjoittajana, tuottajana ja hitusen myös näyttelijänä. Kun ei ole muita neuvomassa, voi tyytyä vain omiin neuvoihinsa.
Kuudennen aistin (1999) myötä Shyamalanista tuli nimi kaikkien huulille. Hän oli uusi kyky, joka osasi yllättää. Nyt, liki kymmenen vuotta myöhemmin, tiedämme hänen osaavan tehdä myös floppeja. The Happening on alusta asti niin kehno, että tekisi mieli lysähtää polvilleen ja päästää pitkä parku. Tai tökätä itseään hiusneulalla, kuten eräs tytteli leffan alkukohtauksessa tekee. Mutta toisaalta, ei se ole kummankaan arvoista.
Shyamalan on kaikessa viisaudessaan kirjoittanut käsikirjoituksen, jonka dialogi toimisi ehkä B-luokan tieteissarjassa, mutta ei elokuvassa. Tuota dialogia esittämään hän on pannut joukon ihmisiä, jotka eivät ole kovin suuria nimiä. Heistä jokainen on pikemminkin sitä armoitettua luokkaa, joka saa suuren tähtinäyttelijän näyttämään todella hyvältä ja voi ideaaliolosuhteissa olla sitä itsekin.
The Happening ei tarjoa ideaalitilaa kenellekään. Mark Wahlberg pitäisi uskoa luonnontieteidenopettajaksi, mutta liikunnanopettajana mies kuulostaisi uskottavammalta. Lisäksi pitäisi uskoa, että hänen esittämänsä Elliot ja Zooey Deschanelin näköinen Alma ovat aviopari. Pari on muka riidoissa, mutta Deschanelin ja Wahlbergin välillä ei lennä sitten minkäänlaista kipinää. Kosketus puuttuu, on vain tylsää lässytystä ilman merkitystä. Wahlbergin kollegaa näyttelevä John Leguizamo suorastaan tytisee näyttääkseen osaamistaan, mutta tytisee selvästi yli osaamisensa rajojen. Näitä ihmisiä on hyvin vaikea sympatiseerata.
Kuten useassa muussakin Shyamalan-leffassa, myös tässä yhtä näkyvää roolia esittää lapsi. Tällä erää Shyamalan kuitenkin mokaa lapsen kanssa ja pahasti. Yhtäältä näyttää, että hän on halunnut käyttää leffassaan ydinperheteemaa, toisaalta pikku Jess (Sanchez) on kuin räsynukke, jota vain pakosta kiikutetaan mukana. Pikkutytön näkökulmaa asioihin ei pahemmin edes näytetä, sillä mitäs näkökulmaa räsynukella nyt olisikaan?
The Happening on katastrofielokuva M. Night Shyamalanin malliin. Kun mehiläiset katoavat ja ihmiset äkkiä alkavat käyttäytyä oudosti – ensin suurissa asutuskeskittymissä USA:n itärannikolla, sitten pienemmissä paikoissa samalla suunnalla – montaa kirkaisua ei kuulu. Kuolema tulee hiljaa, ja kun se tekee niin, ei erikoisefektejäkään tarvitse kovasti viljellä. Mukavaa vaihteeksi niinkin, mutta leffan ähkyillessä epäloogisuuksia, Amerikka-keskeisyyttä ja tuulikoneen huminaa, tekee mieli antaa Shyamalanille efektiä oikein mamman kädestä. The Happening olisi saanut jäädä tapahtumatta.
