On paha sanoa, kumpi putoaa Isku Mogadishuun –leffassa vauhdikkaammin alas: pääosissa oleva ylväiden jenkkijanttereiden kopteri vai muinoin laatuelokuvia ohjannut Ridley Scott.
Se Scottin mahtipontisuus, joka toimi loistavasti mm. vuosituhannenvaihteessa julkaistussa Gladiatorissa, on edelleen mukana, mutta nyt se haiskahtaa pahasti tähtilipun heilutukselta. Tästä saanemme kiittää rahasalkkuaan joka paikkaan änkevää Jerry B:tä, joka jälleen häärii ohjaajan kiusana herra isoherrana, siis tuottajana. Toinen suuri ongelma on se, että vaikka sotatanner tömisee komeasti ja visuaalipuoli on silkkaa nonstop-pommitusta, ei tarina jaksa kiinnostaa. Siellä on Josh, siellä on Ewan, jopa Orliskin… so what?
Isku Mogadishuun on adrenaliinintäyteinen ja hyvinkin yksiulotteinen Bruckheimer-paketti, joka uppoaa varmasti moniin (yltiöisänmaallisiin jenkkeihin), mutta yleisesti ottaen herra Ridley taitaa vain vääntää ”perustuu tositapahtumiin” -kyltin alla omaa sankarieepostaan ja vieläpä dollarinkuvat silmissään. Ei ihme, että hahmoista unohtuu $iinä $yvyys…
Isku Mogadishuun ei jaksanut säväyttää aikoinaan isolta kankaalta, eikä se tee sitä DVD:ltäkään. Komea pauke muuntuu hiljalleen unilääkkeeksi solttusankari Joshin kommelluksia seuratessa. Muutama komea ja yllättävän raskas kohtaus pelastaa paljon. Toisaalta jotakin leffan tasosta kai kertoo jo se, että leffa oli Simon Westin projekti, mutta tämä päätyi lopulta muodollisesti pätevämpään vaihtoehtoon: Tomb Raiderin ohjauspuikkoihin. Kaksi hylsyä villisti viuhuvalle luotimerelle ja näennäinen plussa yritykselle vääntää sotaviihdettä (mikä sana!). Silti jäädään kauaksi siitä, mitä Mustan Haukan Alastulon ja Rangereiden taiston olisi pitänyt olla. Jäädään jopa sille propagandalta haiskahtavalle jenkkisoltut versus ali-ihmiset -alueelle (sponsored by jenkkien oma puolustusvoimat!?!), joka aiheuttaa pientä kuvotusta.
