Vuonna 2005 Robert Rodriguez räjäytti pankin Frank Millerin kanssa ohjaamallaan elokuvalla Sin City, joka pohjautui ruutu ruudulta jälkimmäisen miehen kirjoittamaan sarjakuvaan. Elokuva toteutettiin kokonaan uudenlaisella tekniikalla, mukana oli hirvittävä lista Hollywoodin kuumimpia näyttelijänimiä ja vaikka heikkokin promotyö olisi todennäköisesti riittänyt, mainostus oli enemmän kuin kohdallaan. Ja Sin Citystä tuli sekä arvostelu –että myyntimenestys, kyllä, jatko-osiakin tehtaillaan jo. Eipä varmaan hirveästi kuluttajalta vaatinut arvata, että muitakin Millerin teoksia adaptoitaisiin aika äkisti valkokangasversioiksi.
300 sisältää pitkälti samanlaiset lähtökohdat kuin Sin City. Sekin on (ilmeisesti) loppuun asti uskollinen Millerin sarjakuvalle, ja sen luomiseen on käytetty samaa studiotekniikkaa kuin viimeksikin. Näyttelijäkaarti ei tällä kertaa ole aivan yhtä nimekäs, eikä ohjaajan pallilla istuva Zack Snyderkaan ole samanlainen kulttihemmo kuin Rodriguez, mutta hypetystä ja mainoksia on nähty jo kuukausikaupalla, kyllä tämäkin pläjäys rahansa pois ottaa.
Filkka kertoo Thermopylain sodan taistelusta 480 eKr. Kyseessä oli siis juuri tämä sotahistorioitsijoiden korkeassa arvossa pitämä tapahtuma, tärkeä esimerkki maanpuolustustahdosta, uhrautuvaisuudesta ja sotilaskunniasta. Persian kuningas Kserkses yritti pyyhkäistä yli pienestä Kreikasta satoja tuhansia miehiä sisältäneellä armeijallaan tuosta vaan, mutta hommassa meinasi käydä kuin Stalinille 1939. 300 spartalaista sotilasta linnoittautui ahtaaseen Thermopylain solaan, jossa heidän onnistui pidätellä ylivoimaista vastustajaa muutaman päivän ajan ja aiheuttaa näille mittasuhteisiin nähden suunnattomat tappiot.
Snyderin leffa on paitsi Millerin sarjakuvan filmatisointi, myös kunnianosoitus Thermopylaissa kaatuneille sotilaille ja mielenkiintoinen katselmus spartalaiseen elämäntapaan sekä kaupunkivaltion kulttuuriin ja arvoihin. Sitä on haukuttu paasaavaksi, militaristiseksi ja yksioikoiseksi, mutta kyseessä on lopulta vain kuvaus Spartasta, missä miehet syntyivät kuollakseen maansa puolesta, ja ilman kyselyitä myös tekivät niin. Muutamaa kohtausta, joissa saarnataan ylistävästi vapauden ja demokratian puolesta taistelemisesta ja blaa blaa on joku tulkinnut tähtilippupropagandaksikin, mutta tällainen ajattelutapa on mielestäni vähintäänkin liioiteltua.
Rohkeuden, sotilaallisuuden ja kunnian lisäksi Snyder tutkailee varsin kiintoisasti kreikkalaista ajan politiikkaa. Vaikka spartalaiset oman kaupunkinsa ohella puolustavat tietty koko maata, vain muutamasta kaupunkivaltiosta lähetetään heille apujoukkoja, ja niistäkin säälittävän vähän. Spartan ohella toinen ajan vahvimmista kaupungeista, Ateena, ei osallistu taisteluun mitenkään, onhan tässä hieno mahdollisuus päästä eroon kilpailijasta. Lisäksi, koska kuningas Leonidas vie 300 miestään sotaan ilman Spartan senaatin-vai-mikä-hitto-se-nyt-olikaan suostumusta, ei taustatuki kotoakaan ole kirkossa kuulutettu juttu. ”Esikunnasta ei koskaan tule apua, perkele.”
Visuaalisestihan pläjäys on ihan kuningasluokkaa. Värimaailma on hieno, ja sarjakuvamaisissa tunnelmissa etenevässä tarinassa eri hahmojen ominaisuuksien korostaminen liioittelemalla ulkoisia olomuotoja ja muokkaamalla rohkeasti joistain hahmoista lähes epäinhimmillisiä toimii odotettua selkeästi paremmin, jopa edukseen. Peckinpahit ja Leonet on Snyder selvästi kelannut puhki, ja vanhat kunnon lähikuvat, zoomaukset ja hidastukset saavat ihan uudenlaisen ilmeen tämän uuden filmitekniikan avulla. Toimintaleffastahan tässä on kyse, ja pitkälti juuri tuon kuvauksen ansiosta äksöni onkin oikein komeaa. Taistelukentälle mukaan tuotu kamera taltioi säälittä irtoraajat ja verenroiskeet, ja varsinkin ensimmäisen taistelupäivän oopperamaisiin mittoihin kasvava väkivaltabaletti iskostuu mieleen väkisinkin. Hyvä hyvä.
300 on täysin kompromissiton ja tinkimätön mättöfestivaali, joka vaatii katsojaltaan kiinnostusta actionelokuvaan ja avoimuutta sitä kohtaan, että maailman mukana elokuvatkin muuttuvat. Itse olen pitkään taistellut tuulimyllyjä vastaan ja haikaillut kahdeksankymmentälukulaisen machoroskatoiminnan heräävän jälleen henkiin lauantai-iltojen ratoksi. Näin ei todennäköisesti tule koskaan käymään, mutta nämä Millerin sarjakuvien filmatisoinnit ovat todistaneet, että toimintagenrelläkin saattaa vielä olla tulevaisuus ja uusi, uljas aalto kokonaan uuden elokuvantekotavan myötä. Öljyttyine miehineen, macho -one-linereineen (joista osaa Wikipedia väittää ihan oikeiksi quoteiksi :-D) ja tyyliteltyine tappelukohtauksineen hommassa on mukana ripaus sitä aitoa kasarihenkeä, mutta kyseessä on silti selkeästi uuden ajan alku. Toivotaan, että tulevat vuodet tarjoaisivat meille viihdyttävämpää, kiinnostavampaa ja parempaa actionelokuvaa kuin ysäri ja kaksituhattaluvun alkuvuodet.
