Harry Potter vetäisee entistä synkemmän viitan tarinansa niskaan tässä visuaalisesti komeassa, mutta muuten varsin valjussa pätkässä, joka onnistuu purkittamaan Rowlingin enemmän tai vähemmän nerokkaat ideat viihteelliseksi, mutta laimeaksi keskivertofantasiaksi.
Sarjan viidennessä elokuvassa Harry Potter istuu jo syytettynä oikeussalissa koko velhoyhteisön halveksimana houreisena teinipoikana, tutustuu salaseuraan, jolla on tietenkin jotain tekemistä hänen kohtalonsa kanssa, kokeilee siipiään opettajana jouduttuaan karmaisevan imelän Dolores Pimennon silmätikuksi ja onnistuu pelastamaan yhteisönsä – jälleen kerran.
Voiko katsojamagneetilta muuta toivoakaan?
Vaikka elokuva onkin runsaasti pätkitty versio kirjasta, siihen on survottu koko teinipojan tunnespektri laidasta laitaan. Harry Potter esittäytyy meille joko säälittävän sympaattisena, tai vastenmielisen raivostuttavana, jopa naiivina päähenkilönä, jonka tasapainottelu murrosiän keinulaudalla menee jo överiksi. Lievästi sanottuna.
Daniel Radcliffe ei ole edellissäkään Potter-pätkissä kunnostautunut uskottavaksi näyttelijäksi, eikä teennäisyys ole karissut mihinkään viidennen leffan myötä. Päinvastoin, Radcliffe ähkii entistä kovaäänisemmin, puhuu kuin kone, mutta jotain hänkin osaa – kuulostaa itseään täynnä olevalta puberteettipoitsulta! Taito se on sekin.
Muut pääosanesittäjät eivät myöskään päätä huimaa, vaikka Rupert Grint onkin kelvollisen koominen. Emma Watson ihastuttaa tai vihastuttaa teennäisyydellä, jonka onneksi voi polkea roolihahmon nokkavuuden jalkoihin. Piristystä perinteiseen näyttelijäkaartiin tuo Luna Lovekivana esiintyvä Evanna Lynch. Aikuisnäyttelijät vetävät roolinsa melko värittömästi Potter-leffojen hengessä, mihinkä heitä muka tarvitaan kun 15-vuotias poika on jälleen kerran pelastamassa koko velhomaailmaa?
Visuaalisesti Feeniksin kilta on kaikin puolin näyttävä tekele, mutta komeiden kulissien ja efektien takana piileskelee hatara tarina, joka perinteisen nuortenleffakliseen mukaisesti sisältää myös ystävyyslässytystä ja romantiikkaa. Hohhoijaa, eikö tämä ole jo nähty?
Pituuskin tuntuu loppuvaiheilla venytetyltä, Harryn ja Voldemortin suurta taistelua sekä jälkipuinteja aiheesta Sirius Musta katsoessaan keksisi parempaakin tekemistä.
Suurimmaksi osaksi kehno ja väkinäinen teinileffan irvikuva, josta jää kuivakka fiilis. Silti ihan viihdyttävä, kyllä sitä voi kuitenkin katsoa.
