Eläinkauhun ja vampyyrimyyttien leikkauspisteenä voidaan pitää Ihmissusia. Muodonmuutoksellaan mahtaileva ja eläimellisille vaistoilleen uskollisena oleva peto on varsin kuuluisa kulttuurissamme. Aiheesta on filmatisoitu jos jonkinnäköistä kyhäelmää vuosikymmenten saatossa. Vielä tänäkin päivänä aihe elää varsin vahvasti elokuvissa, sarjoissa ja kirjallisuudessa.
Aihetta käsitellään mytologialleen uskollisesti vuonna 1981 valmistuneessa Joe Danten klassikossa: The Howling-Ulvonta. Teos perustuu Gary Branderin samannimiseen novelliin, vaikka elokuva on novellista paikoitellen hieman poikkeava.
Uutisankkuri Karen White (Dee Wallace) on yhteistyössä poliisin kanssa saadakseen kiinni mielipuolisen sarjamurhaajan, Eddien (Robert Picardo). Laukausten saattelemana tilanne saadaan hallintaan. Karen ei kuitenkaan pääse tilanteesta yli, vaan häntä vainoavat traumaattiset näyt ja unet. Tilannetta lähdetään selvittelemään aviomiehen ja ystäväpiirin voimin Tohtori Waggnerin (Patrick Macnee) vetämälle terapiapainotteiselle reissulle luonnon ja maaseudun rauhaan. Alueen asukit ja potilaat vaikuttavat kuitenkin varsin erikoisilta tapauksilta. Eikä ihme, sillä he edustavat aivan omaa lajiansa.
Danten humoristinen näkökulma ja luottonäyttelijät tottelevat käsikirjoitusta tehokkaan kaavamaisesti. Tarina etenee mukavalla vauhdilla läpi elokuvan keston. Tunnelma pysyy ahdistavan tiiviinä, sillä kokonaisuuteen sovitetaan onnistuneesti hahmoihin syventymistä ja klassisen jännityksen peruselementtejä. Ikimuistoisimmat hetket kruunaa Pino Donaggion klassisen elegantit, mutta synkät sävellykset.
Tehosteet ja etenkin maskeeraukset ovat elokuvan kannalta erityisen tärkeässä roolissa. Maskeeraukset ovat todella hienoa kädenjälkeä kaikkine iljettävine yksityiskohtineen. Tärkeä (jollei jopa tärkein) tunnelmanluoja 80-luvun kauhuelokuvassa on oikea valaistus. Se on sovitettu kameran kanssa yhteisymmärrykseen, ja näin ollen pelkät savuefektitkin korostavat synkän jylhiä maisemia.
Pääroolissa on kauhuelokuvien kuningatar Dee Wallace, joka katseellaan ja erityisesti kirkujana on tunnetusti omaa luokkaansa. Hauskoja nimiä hahmojen haarniskoihin ovat myös Dick Miller innokkaana myyjänä ja legendaarinen John Carradine hellyttävänä, mutta vaarallisena ulvojana. Suorastaan outo valinta kiltin Chrisin rooliin oli bongata Adam Sandlerin kuraisempia elokuvia ohjannut Dennis Dugan. Näyttelijät kuitenkin ymmärtävät pelin hengen ja vetävät roolinsa pienellä virneellä silmäkulmassa.
Ulvonta on lajityyppinsä parhaimpia teoksia. Yhtäkään näin taitavan visuaalista ja otteessaan pitävää susitarinaa en ole vielä nähnyt. Tuskinpa tulen näkemäänkään.
