Kohtausten värit imevät mukaansa vaikka näyttelijät pitäisivät paussia kameran edessä.

13.6.2005 18:17

Arvioitu elokuva

Ohjaajat:
Käsikirjoittajat:
Alkuperäinen nimi:Fanny och Alexander
Valmistusvuosi:1982
Pituus:302 min

Huom! Arvostelussa elokuvan TV-versio.

Ruotsinmaa 1900-luvun alussa. Pääsemme seuraamaan Ekdahlien suuren ja tiiviin suvun elämänvaiheita; suurennuslasin alla on etenkin yksi perhe, johon kuuluvat isä (Edwall), äiti (Fröling), ja kaksi lasta (Allwin ja Guve). Onpa heillä vielä soma perheyrityskin, nimittäin teatteri, jossa kaikilla on aina jokin rooli. Katsomot täyttyvät yhä uudelleen ja kaikki nauttivat elämästä. Ruotsalainen unelma kokee kuitenkin kovan kolauksen kun perheen pää ottaa ja kuolee.

”Pieru, kusi, paska”, tuumii Alexander kuolemasta. Fanny hymyilee tälle hiukan, mutta vakavoituu kuitenkin nopeasti.

Mamma yrittää kestää, mutta sinkkunaisen paineet ovat kovat, ja hän sortuukin heti ensimmäiseeen kättä pyytävään. Onneksi ukko on sentään pappismies (Malmsjö) ja lapset täten herran kukkarossa.

”Paskat”, tuumii Alexander uudesta isästä. Fanny pysyy hiljaa.

Eikä poika kovin väärässä olekaan, sillä tuota pikaa lapsille ja äidille paljastuu, että piispa onkin itse perkele, tai ainakin melkein. Tämä näet omaa hieman vanhoillisemman käsityksen kurista kuin mihin muksut ovat tottuneet. Mutta avioliiton ollen jo vahvistettu on liian myöhäistä perääntyä.

”Jos se paska Jumala on olemassa, niin jonkun pitäisi potkia sitä mahaan”, tuumii Alexander Jumalasta. Fanny nukkuu.

Fanny ja Alexander on elokuvaksi sovitettu näytelmä, viidessä (seitsemässä, jos prologi ja epilogi lasketaan) näytöksessä, ja näistä jokainen tuntuu loppujen lopuksi hakevan lasten näkökulmaa tapahtumiin, ei tosin aina niin selvästi kuin voisi luulla.

Todettakoon myös heti alkuun, että elokuvan lavastuksessa ja puvustuksessa on hommat hoidettu loistavasti, lähes täydellisesti. Kohtausten värit imevät mukaansa vaikka näyttelijät pitäisivät paussia kameran edessä. Kiitosta kuuluu myös Bergmanin luottokuvaajalle nro. 02, Sven Nykvistille, joka onnistuu välittämään kohtauksista sen olennaisen.

Näyttelijät taasen ovat kuljettaneet mukanaan kuvauksiin pikku annoksen teatteripölyä, luultavimmin ohjaajan itsensä pyynnöstä, ja hoitavat työnsä moitteitta. Jopa pikkuamatööritkin osaavat muuntautua elokuvan nopeasti vaihtelevaan tempoon, joka liukuu draamasta fantasian kautta jännityksen ja kauhun sekavaan välimaastoon ja takaisin. Itseasiassa, Bertil Guve Alexanderin roolissa tekee yhden leffan parhaista suorituksista.

Fanny ja Alexanderissa Bergman myös aloitti paluumatkan lapsuuteensa. Niille, jotka sattuvat tietämään miehen taustasta jotain, vihjeitä roikkuu näkyvillä läpi koko elokuvan. Toki osia niistä on myös ripoteltu taustalle verhottuina spekulaation viittaan, mutta silti on selvää, että ne pitävät sisällään ainakin jonkinlaisen sanoman. Käsittelyyn joutuvat niin ohjaajan ikuinen intohimo teatteria kohtaan kuin suhde vanhempiinsa, etenkin isäänsä; Bergman on vuoroin psykiatri, vuoroin potilas.

Fanny ja Alexanderista piti tulla Bergmanin jäähyväiset elokuvalle ja miehen elämässä piti jälleen alkaa teatterin raudanluja valtakausi. Mutta näin jälkikäteen olemme voineet herran filmografiasta todeta, että nämä puheet olivat pelkkää puppua. Tästä huolimatta ei voida kiistää etteikö Fanny ja Alexander olisi simpuran taidokas, psykologisia jännitteitäkin omaava aikalaiskuvaus. Myönnettäköön, että se voi yrittää selättää katsojansa megalomaanisella kestollaan, mutta ainakin allekirjoittanut selvisi ilman unikohtauksia tai mitään muitakaan vaivoja. En kuitenkaan missään tapauksessa suosittele aliarvioimaan tätä vastustajaa; tämä on ehdottomasti niitä ”Yhdeksän tunnin yöunet ja tukeva aamiainen” -leffoja.

nimimerkki: Sappy

Arvosteltu: 13.06.2005

Lisää luettavaa