Vuonna 1947 valmistunut Elia Kazanin ohjaama Hiljainen Sopimus oli aikanaan varsin ajankohtainen: Toinen maailmansota oli loppunut pari vuotta aiemmin ja lietsonut ihmisiä juutalaisvihaan myös Atlantin toisella puolella. Tosiaan, Euroopasta on tehty ja tehdään edelleen massoittain filmejä antisemitismistä, mutta minkälaista oli elämä Amerikassa 1940-luvulla?
Hiljainen Sopimus pohjautuu juutalaisen Laura Z. Hobsonin samannimiseen romaaniin. Varsin todentuntuisen ja omaperäisen tarinan keskushenkilönä toimii Phil Schuyler Green –niminen journalisti, joka saa työnantajaltaan tehtäväksi kirjoittaa kattavan artikkelin antisemitismistä. Gregory Peckin esittämä Phil huomaa työnannon olevan sieltä vaikeimmasta päästä, sillä aiheesta on raapustettu vuosien varrella irti lähes kaikki mahdollinen. Uuden näkökulman toivossa Phil päättää tekeytyä juutalaiseksi vaihtamalla nimeään ja luulee näin saavansa tietää miltä rotuviha tuntuu omassa ihossa. Muita elokuvan juonen kannalta tärkeitä hahmoja ovat Philin juutalainen lapsuudenystävänsä Dave Goldman (John Garfield) sekä Philin työnantajan veljentytär Kathy Lacey (Dorothy McQuire) joka on juutalaisvihasta kertovan artikkelin idean takana ja johon Phil varsin vikkelästi rakastuu.
Pääosarooli on tyypillinen Gregory Peckille ja siksi sekä hyvin osuva että tylsä. Hän uhkuu isällisyyttä ja turvallisuutta kuten aina, mutta on tietyissä eleissään lähes lapsellinen. Onnesta hihkuva Phil Green ei ole sen uskottavampi kuin sama mies murjottamassa työnantonsa vaikeutta, makaamassa vällyjen välissä murjottamassa. Peck on liian aikuinen mies sopeutuakseen täydellisesti Phil Greenin alaihtelevaisuuteen. Kaikkien tunneryöppyjen seassa inhimillisimmiksi ja täten myös omasta mielestäni palkitsevimmiksi suorituksiksi nousevat John Garfield esittämässä Dave Goldmania, jota jäytää jatkuva juutalaisvihan kohteena oleminen sekä Phil Greenin toverillista äitiä esittävä Anne Revere, jonka seurassa Phil käyttäytyy jälleen kuin lapsukainen. Oscarin näyttelijäsuorituksesta sai ainoastaan Celeste Holm, jonka henkiin luoma Anne Dettrey on jollain tapaa hyvin epämääräinen sekä ristiriitaisuutensa että keskeneräisyytensä vuoksi. Pirteistä seurapiirimäisistä eleistään huolimatta (tai niiden takia) Anne laskeutuu elokuvan loppupuolella lähes itsesääliin, surkeaan apeuteen, mutta asiasta ei informoida sen enempää.
Hiljaista sopimusta voi vuosikymmenien jälkeenkin pitää hyvänä esimerkkinä siitä, miten rasismiin tulisi vastata. Elokuvan kaverukset Phil Green ja Dave Goldman ryhtyisivät taistelemaan oikeudesta sanoin (ja myöhemmin mainittu kenties nyrkeinkin), kun taas Kathy Lacey tuntisi häpeän punaa poskillaan ja inhoksuisi rasistisen kommentin heittäjää. Kummanlaisesta toiminnasta syntyy parempi tulos? Hiljainen sopimus saattoi hyvinkin aikanaan olla ihmisille suunnannäyttäjänä oikeudenmukaisuuteen ja rehtiyteen. Klassikon maineestaan huolimatta elokuva on nykyaikana hiukan vaisu.
