Ei tarvitse tietää kovinkaan paljon elokuvista, tietääkseen mistä elokuvasta tuo edellä mainittu kuuluisa repliikki löytyy. Michael Curtizin vuonna 1942 ohjaama Casablanca on yksi maailman tunnettuimmista elokuvista kautta aikojen. American Film Institute valitsi tämän kolmen Oscar-palkinnon voittajan maailman romanttisimmaksi elokuvaksi. No joo, ainahan tätä hypetystä lietsotaan elokuvalle kuin elokuvalle. “Kummisetä on maailman paras, ja Pulp Fiction on paras, Die Hard, paras, paras, parhain, best, number one…” ja lista jatkuisi loputtomiin asti. Valtava hypetys ei aina merkitse kaikkea ja loppujen lopuksi se on vain kiihkeiden elokuvakihojen tyhjänpäiväistä hehkutusta. Katsoja päättää itse, onko elokuva hyvä vai huono tai paras vai huonoin.
Kaikki tiet vievät Casablancaan. Ainakin tässä Curtizin pätkässä. Tarina sijoittuu 1940-luvulle, toisen maailmansodan kynnyskohtiin. Natsi-Saksa hallitsee Eurooppaa ja ainoa turvapaikka löytyy Marokon Casablancasta, jota Vichyn nukkehallitus hallitsee. Casablanca voi hyvinkin olla monien aloitus- ja päätepiste, sillä ilman viisumia on turha haaveillakkaan poispääsystä. Casablanca, helppo tie päästäväksi, mutta hankala jätettäväksi. Etenkin jos nimesi on Natsien mustalla listalla.”. Tässä kohtaa tarinaan ilmestyy mukaan katkeroitunut ja kyyninen Rick Blain (Humphrey Bogart). Alkoholisoitunut ja suorapuheinen amerikkalainen, joka ei vaaranna niskaansa kenenkään tai minkään takia, on joutunut pakenemaan natsivaltaa Casablancaan, valinnut puolueettoman linjan ja perustanut kapakan toimeentuloksi. Alkoholin täyttämä hiljaiselo rikkoontuu muuan naisen ilmestyessä kuvioihin. Ihan mikä tahansa pimatsu ei saa Rickiä hönkäisemään Ginejänsä väärään kurkkuun, vaan mystinen Ilsa (Ingrid Bergman) menneisyydestä. Ilsan mies Victor Laszlo (Paul Henreid) on tsekkoslovakialainen demokraatti, joka johtaa natsivastaisen ryhmän toimia. Laszlo on paennut natseja Casablancaan ja hän tarvitsisi menolipun Jenkkeihin, ennenkuin joutuu natsien petolliseen haaviin. Palaset alkavat hiljaalleen yhdistyä ja Rick joutuu valitsemaan itsensä ja mielittynsä väliltä.
Yltiöromanttinen Casablanca vetää mielen herkäksi jopa seitsemänkymmenen vuodenkin jälkeen. Kiehtova kertomus ei ole menettänyt loistoaan, mikä annettaan ymmärtää jo pianisti Samin soittaessa “As time goes by” -kappaletta. Menneisyyden haiku hehkuu silmissä ja nostalginen ääniaalto kaikuu korvissa ja katsoja on lumoissa. Ainakin vanhemman sukupolven. Curtizin teos ei ole missään vaiheessa ylisentimentaalinen eikä todellakaan siirappinen tai imelä. Kun karskia pinttynyttä ulkokuorta hieman hioo, paljastuu alta aito ja todellinen romanttisuus, joka ei ole pelkästään kirjapainon virkaa hoitava silmänkostuttaja, vaan rehellisen kaunis teos oikeiden valintojen tekemisestä rakkauden nimessä. Aina ei voi valita oikeaa tietä ja joskus oikeaa tietä ei välttämättä edes ole. Täytyy vain luottaa tunteidensa vaistoon ja ymmärtää, että valinnoilla on seuraukset. Kaikkea tätä Casablanca pistää katsojan miettimään.
“What is your nationality?”
“I’m a drunkard.”
Kerrontatekniikka on edistyksellistä aikaansa nähden. Alkupuoliskossa katsojalle näytetään kummalla kyljellä maailma makaa. Alkukatsauksesta päästäänkin päähahmo Rickiin. Humphrey Bogart tulkitsee vallan erinomaisesti syvästi katkeroitunutta Rick Blainea. Bogartin puhetyyli on suoraviivaista ja eleet ytimekkäitä, mutta kuitenkin niistä huokuu aito karisma, mikä peittää röyhkeyden rippeet kokonaan allensa. Katsoja pystyy samaistumaan Rickin tunteisiin ja samalla ymmärtämään miestä. Ei säälimään, sympatisoimaan tai kadehtimaan vaan ymmärtämään. Jokaisen Rickin sanoman repliikin sisällä piilee pieni ajatusmaailma ja syvä harkitsevaisuus. Henkilöhahmoksi taidokkaasti kirjoitettu Rick, herää Bogartin varmaotteisella näyttelemisellä eloon.
Määrä ei aina korvaa laatuaa, varsinkaan Casablancan henkilögallerian tapauksessa. Elokuvan keskeiset hahmot on kirjoitettu huolella ja heihin syvennyttään tarinan kulkiessa eteenpäin huolellisesti. Hahmot tuodaan katsojan silmille tavallisina kuolevaisina, joilla kaikilla on omat valintansa tehtävänä. Upeasti kokonaisuutenakin kirjoitettu tarina siirtyy hahmosyventymisen jälkeen pitkään takaumakohtaukseen, jossa katsoja hahmottaa tarinan kokonaisuuden ja palapelin palaset alkavat natsahdella kohdilleen. Takaumakohtaus on kokonaisuudessaan tunteellinen, mutta silti asiallinen ja suora. Turhiin nyyhkytyksiin ei jää aikaa, tarinan siirtyessä loppuhahmotelmiin. Suureksi, positiiviseksi yllätykseksi katsoja voi huomata myös, että loppukohtaksen alkaessa, ruudulle ei putkahda teksti: “Varoitus, sisältää ennalta-arvattavuutta.” Hiljaiseksi pistävä lopetus saa katsojan suupieleen pienoisen hymynkaaren onnistumisellaan. Kuten koko elokuvakin.
Casablanca on kokonaisuutena klassikko, jonka rehellinen, suoraviivainen ja viekkaasti kipinöivä romanttisuus ei ole himmentynyt ajan kuluessa. Nostalgia jyllää ja mieli on haikea, lopputekstien rullatessa on tullut katsottua kerrassaan hieno elokuva.
