Kivikovan rikostrillerin tamineisiin puettu kertomus yksilön katoamisesta mammonan ja materialismin hallitsemaan korporatismin maailmaan.

5.2.2024 10:34

Arvioitu elokuva

Ohjaajat:
Alkuperäinen nimi:Point Blank
Valmistusvuosi:1967
Pituus:92 min

Eipä mene kurttuotsaisen Lee Marvinin esittämällä gangsterillakaan aina hommat putkeen. Kerrankos sitä mies seurustelee vaimonsa kanssa hylätyssä Alcatrazin vankilassa paksu setelinippu povarissa kun naamioituneet pyssymiehet tekevät temppunsa ja vievät kaksi kaunista mukanaan. Marvin ei kuitenkaan vanhana kettuna niille sijoilleen kohmettunut, vaan selvisi kuin ihmeen kaupalla pienin naarmuin vain palatakseen kaupunkiin hakemaan omansa pois vihollistensa käsistä. Mutta kuka rohkenikaan nousta isäntäänsä Marvinia vastaan – ja miksi? Mikä on kaupunkia hallitseva mystinen Organisaatio? Entä kuka on Marvinia kostoreissullaan auttava salaperäinen pukumies?

Tappajan jäljet – John Boormanin läpimurtoelokuva – ei ehkä edusta puhtainta mahdollista neo-noiria, vaikka teoksen myöhemmille noir- ja rikosleffoille antamat vaikutteet onkin selvästi havaittavissa. Marvinin tulkitsema hahmo on tarkoituksellisen yksiulotteinen vihan ja koston ruumiillistuma ilman sen kummempia luonteenpiirteitä. Boormanin ohjauksessa tapahtumien kronologiakin on alkuperäisen ”mustan elokuvan” perinteitä kunnioittaen hajotettu alusta asti epämääräiseksi sikermäksi takaumia, nykyhetkeä ja tulevaisuutta, välillä samoja kohtauksia toistetaan kuin pelkästään korostamaan kokonaisuuden unimaisuutta sekä psykologisen trillerin kultakaudella niin trendikästä paranoiaa. Marvinin kaoottisessa maailmassa vain viha ja väkivalta merkitsee järjestystä, niin paradoksaaliselta kuin se kuulostaakin.

Rasvatun jamaikalaisen vauhdilla kliimaksista toiseen etenevä tarina ei tunnu seisovan hetkeäkään suotta paikoillaan. Klaustrofobisen asfalttiviidakon kaduilla raikaa liikenteen ja jalankulkijoiden muodostama urbaani kakofonia, kun tyhjissä betonitunneleissa Marvinin askelet kaikuvat kuin patarummun iskut ja sydämenlyönnit. Innovatiivinen äänieditointi jatkaa tätä rytmikästä iskujen sarjaa edelleen Marvinin astuessa vihamiehensä alueelle suorittamaan kostoiskunsa. Vastaavaa tekniikka on hyödynnetty sittemmin paljon mm. Sergio Leonen sekä Quentin Tarantinon elokuvissa – kahdesta jälkimmäinen onkin moneen otteeseen tunnustautunut Boormanin kivikovan rikosklassikon vannoutuneeksi ihailijaksi.

Boormanin käsissä väkivalta voi räjähtää koska tahansa äkkiarvaamatta kuin Takeshi Kitanon gangsterileffoissa. Varsin yksiulotteisen koston ympärille kirjoitetun juonen perusteella Tappajan jäljen voisikin erehdyksessä luulla olevan vain yhden tylsän rikospötkäleen muiden joukossa. Todellisuudessa Lee Marvinin väkivaltaodysseia kertoo korporaatioiden hallitsemaan vainoharhaiseen ja materialistiseen maailmaan eksyneestä miehestä sekä tämän pakkomielteestä mammonaan. Kyseessä on jo Fritz Langin varhaisvuosilta tuttu näkemys rikollisliigasta kapitalistisen yhteiskunnan kiteyttävänä perusyksikkönä. Loputonta kilpailua, kasvua ja rahaa palvovassa yhteiskunnassa koira syö aina koiraa. Hollywoodin ”unelmien hautausmaalle” ulkopuolisena saapunut Boorman pyrkiikin selvästi varoittamaan meitä kaupallisen byrokraattisen hirvityksen ihmisyyden nielevästä mahtiasemasta. Jälkiviisaana voi vain todeta, kuinka meidän olisi ehkä kannattanut kuunnella viisaampiemme varoituksia.

Näin yksityishenkilönä minun on erikseen todettava, että kaikesta kuulemastani kehusta huolimatta odotin Tappajan jäljiltä jonkinlaista keskinkertaista vanhan ajan rikostarinaa. Sainkin yllätyksekseni paljon enemmän paitsi katselunautintona, mutta myös henkistä elämääni stimuloivana taiteena. Boormanin erinomaisen teoksen joka suhteessa innovatiivinen unimainen rakenne, avoimeksi jätetyt kysymykset sekä tarkoitukselliset loogiset ristiriidat pistävät pakosti viimeisen kohtauksen loputtua miettimään, josko kaikki olikin vain kuolevan miehen näkemää harhaa tai fantasiaa: ehkä Lee Marvinin esittämä gangsteri ei sittenkään selvinnyt salamurhaajan tulesta hengissä, vaan vaipui sielunsa sisäiseen unimaailmaan tekemään luoti sydämessään hidasta kuolemaa hylätyn Alcatrazin tyhjän sellin punkalle.

John Boorman on nero.

Arvosteltu: 05.02.2024

Lisää luettavaa