Mistä on barbaarielokuvat tehty? Kirveistä, lihaksista, verestä ja tisseistä. Niistä on barbaarielokuvat tehty. Vaikka genre olikin 1980-luvun puolenvälin ja Conan barbaari -innostuksen laantumisen jälkeen käytännössä kuollut, on lajityyppiä enemmän tai vähemmän uskollisesti edustavista rymistelyistä saatu ”nauttia” satunnaisesti sen jälkeenkin. Ehdottomasti heikoin koskaan näkemäni barbaarivisio on kuitenkin Zack Snyderin ohjaama 300, joka lyö oikeastaan kaikessa laudalta b-elokuvastudioiden pienen budjetin kilpailijansa. Siis negatiivisessa mielessä.
Juonen tietävät kaikki. Jos elokuvasta onkin välttänyt kuulemasta spoilereita (mikä sinänsä ei haittaa, koska juoni on 300:n tapauksessa totaalisen yhdentekevä), on historiantunneilla varmasti kuullut niistä kolmestasadasta spartalaisesta jotka listivät Thermopylain taistelussa sellaisen määrän persialaisia, että ylivoimainen vastustaja joutui vetäytymään pois Kreikasta. Ohjaaja Snyder tosin on ottanut käsikirjoittajalaumansa ja elokuvan esikuvana toimivan sarjakuvan luojan Frank Millerin kanssa eräitä taiteellisia vapauksia. Mutta olivat asiat miten tahansa, se ei muuta sitä tosiasiaa, ettei 300:n käsikirjoitus olisi onnettoman suoraviivainen, yksinkertainen ja epämielenkiintoinen. Vaikka alun johdanto Spartassa patsasteluineen voisikin periaatteessa johtaa melkein minkälaiseen miekka ja sandaali -rymistelyyn tahansa, eivät viimeiset puolitoista tuntia elokuvan parituntisesta kestosta sisällä juuri muuta kuin aivotonta sotimista. Välillä tosin näytetään myös pahojen spartalaispoliitikkojen juonittelua, mutta koska loppuratkaisun tietää jo etukäteen – ja elokuvan heikkotasoisuuden vuoksi se on yhdentekevä vaikkei sitä tietäisikään – ne eivät herätä katsojassa juurikaan mielenkiintoa.
300 on kokonaisuudessaan tehty bluescreeniä vasten ja kaikkea muutakin on viilattu tietokoneella suunnattomasti. CGI-aurinko vaihtaa paikkaa kohtausten sommittelun mukaan, CGI-pilvet myllertävät kuin myrskyinen meri ja CGI-maasto on kuin tietokonepelistä reväisty. Vaikka visuaalisuutta voisi kehaista jopa kauniiksi, ainakin näyttäväksi, on se myös muovinen ja epäaito kuin mikä. Öljytyt lihakset kimmeltävät auringossa niin monen luxin teholla, että katsoja tarvitsee aurinkolaseja. Taistelukohtaukset, siis suurin osa elokuvasta, koostuu lähinnä viuhuvista miekoista ja muista astaloista. Kamera zoomailee villisti näiden maalauksellisten lihaskimppujen kamppailun ympärillä, viljellen samalla makaabereja verenroiskutus- ja raajanirrotusefektejä. Korostetun miehisessä maailmassa homoerottista öljyttyjen lihasten lähitarkastelua ei voi olla kummastelematta. Hidastuksia taistelukohtauksissa käytetään aivan älyvapaita määriä – 300 voisi hyvinkin olla kolme varttia lyhyempi ilman kaikkia hidastuksiaan.
Mitä tulee harvoihin nähtäviin draamakohtauksiin, Zack Snyder ei todellakaan loista niiden teossa, vaan ne ovat tyystin mielenkiinnottomia Gladiaattori-plagiaatteja. Sama pätee myös alkupuolen groteskiin seksikohtaukseen, josta himo ja hekuma on valovuosien päässä. Näissä kohtauksissa 300 pysäyttää hetkeksi hätkähdyttävän nopean temponsa, ja ottaa tilalle hidastelevan, ”unenomaista” tavoittelevan tyylin. Sääli vain, että lopputulos muistuttaa lähinnä painajaisunta. Taustalla pauhaava epämääräinen etnoambient saa epämusikaalisemmankin henkilön kyseenalaistamaan säveltäjä Tyler Batesin ammatinvalinnan mielekkyyttä.
Näyttelijät ovat 300:ssa melkoisen hälläväliä-ilmestyksiä. Kyseessä kun ei todellakaan ole näyttelijäelokuva, vaan sen sijaan elokuva mesoaa tietokone-efektien voimalla. Pääroolissa oleva Gerald Butler ärjyy kuitenkin matalalla kurkkuraspillaan niin ”miehekkäästi”, ettei huvittumatta voi olla. Toinen mieleen jäävä näyttelijä on Rogrigo Santoro. Tämä ei tosin johdu mistään poikkeuksellisesta kyvykkyydestä, vaan siitä, että miehen roolihahmo, Persian kuningas Xerxes on kolmimetrinen, lävistysten ja tatuointien kauttaaltaan kirjoma androgyyninen ruipelo. Viimeistään siinä vaiheessa kun Xerxes alkaa urahtelemaan pohjattoman syvällä äänellään, siirtyy 300 turvallisesti tahattoman komedian puolelle – tosin sen verran latteasti, että camp-arvojen irti saaminen on vaikeaa, ellei mahdotonta. Tällöin elokuvan kiikkerä maskuliinisuuden ja homoeroottisuuden hämmentävän hämärillä rajamailla liikuskeleva tunnelma myös piipahtaa niin syvällä Tom of Finland -fantasioissa, että juttu menettää viimeisenkin järjen hivenen. Tätä korostaa erityisesti kohtaus, jossa Xerxes antaa Spartan kuningas Leonidakselle selkähierontaa kesken diplomaattisten diskussioiden.
Jos täysin ylivedettyä maskuliinisuuden korostamista ja äijämeininkiä ei lasketa, ei 300:ssa ole juurikaan syvempiä teemoja. Se on kuvaus siitä, kuinka miehet, ja vain miehet, voivat puolustaa vapaata maailma idästä vyöryviä turbaanipäisiä, massaorgioissa rypeviä ali-ihmislaumoja vastaan. Ja miehiähän ovat vain spartalaiset, ateenalaiset kun tunnetusti ovat paitsi pelkureita, myös pikkupoikia rutsaavia homoja. Ainakin jos Leonidasta on uskominen. Poliitikot taas eivät tee muuta kuin juonittelevat. 300:n maailmassa miesten tehtävänä on olla Miehiä, ja naisten tehtävänä synnyttää miehiä. Ideologialtaan vastenmielisen elokuvan voisi myös tulkita eräissä kohtauksissaan olevan kehitysvammaisten vastainen, sillä persialaisten sotajoukkoon kuuluu suuri määrä erilaisia fyysisesti poikkeavia kromosomiörvelöitä. Lisäksi elokuvan ainoa fyysisesti vammainen puheroolin haltija on tietenkin petturi – henkisesti jälkeenjääneitä elokuva tuskin tohtisikaan vastustaa, sillä se on sitä itsekin. Koko touhun yleisestä vähäjärkisyydestä, lapsellisuudesta ja naurettavuudesta johtuen 300:n vastenmielisyydestä on kuitenkin mahdoton pahastua, vaan pikemminkin se saa huolestumaan elokuvantekijöiden mielenterveydestä.
Loppujen lopuksi 300 on kokoelma barbaarielokuvien estetiikkaa uhkuvia taistelukohtauksia. Siinä on kirveitä, lihaksia, verta ja tissejä, satunnaisesti vuoronperään tykitettyinä katsojalle täysin yhdentekevissä kohtauksissa. Mieleen ei lopulta jää kuin valtavat turpakäräjät, jotka nekin häviävät tyylissä niiden Oikeasti Hyvien toimintaelokuvien vastaaville. Tässä elokuvassa on huonoa kaikki.
