Oliver Stonen uraan mahtuu monenlaista elokuvaa, mutta valtavirtakelpoisuudesta huolimatta hän aina ajoittain kuvaa jotain räävitöntä tapahtumaa tai henkilöä. Asianmukaisen musiikin säestämässä elämäkerrassa Stone kuvaa hippiajan lopun määrittänyttä yhtyettä, The Doorsia ja päähenkilö on myyttisen mittakaavan saavuttanut laivastoamiraalin poika James Morrison (Val Kilmer). Suorastaan naturalistisella otteella Stone kuvaa Morrisonin suorastaan mystistä neroutta ja tämän yhtä hillitöntä ponnistusta ymmärrykseen. Valitettavasti hänen ponnistuksensa ja menestyksensä ajaa hänet kauemmas ihmiskunnasta ja läheisistään. Kyvykkäiden muusikoiden, Ray Manzarekin (Kyle MacLachlan), Robby Kriegerin (Frank Whaley) ja John densmoren (Kevin Dillon) avulla The Doors luo koko ajan mystisemmäksi ja tummemmaksi kehittyvää musiikkia ja lisäksi Morrisonin lyhyesti sanoen törkeät tavat saavat elinkumppani Pamela Coursonin (Meg Ryan) pinnan useaan otteeseen kireälle. Kuolema luo legendan ja jättää perinnöksi mysteerin ja upeaa musiikkia.
Ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaava Stone on tuonut mukaan kauniita, suorastaan myyttisiä kohtauksia joita nimiryhmän musiikki säestää, mutta sen rakenne repeilee. Happotripin epäjohdonmukaisuudella elokuva poukkoilee ympäriinsä ja elokuvantekijän viekkaudella Stone kuvaa juurikin kaikista räävittömimpiä hetkiä jotka ovat jossain painajaismaisen kauhun ja mustan komedian rajamaastossa. Ensimmäisen neljänneksen aikana Morrison kuvataan lempeänä, herkkänä runoilijana ja lopun elokuvaa hän rappeutuu huumeiden voimalla toikkaroivaksi egomaanikoksi. Kurinalaiset muusikot putoavat kyydistä ja loppuvaikutelma on kuvaus sekapäisestä myytti-ihmisestä joka voitti ujoutensa sekopäisyydellä.
Ilman Val Kilmerin titaanimaista suoritusta elokuva romahtaisi kasaan kuin korttitalo. Huomattavan yhdennäköisyyden lisäksi hän tekee lauluosuutensa loistavasti. Ajoittain jopa niin hyvin että oikeilla jäsenillä on vaikeuksia erottaa tulkinta oikeasta. Kilmer ei näyttele Morrisonia. Hän on Morrison tämän räävittömimpinä hetkinä ja ajoittain vilauttelee esiin tämän todellista, herkkää minää.
Muu kaarti on väistämättä ja valitettavasti Kilmerin suorastaan metafyysisen suorituksen takana. Tämä on valitettavaa sillä varmasti The Doors on enemmän kuin Jim Morrisonin sekapäisen egon törmäilyä. Kyle MacLachlan ja muiden humujen kyvykkyys jää harmillisen tyhjäksi kirjaimeksi.
Potentiaalia on siis loistavaan tarinaan, mutta Stone valitsee kuvata juuri Morrisonia ja juurikin kaikista räävittömimmät hetket. Kilmer on loistava pääroolissa ja lopputulos melkoisen sekapäinen. Siinä on hienot hetkensä ja heikot hetkensä ja valitettavasti näiden rakenne on melkoisessa kaaoksessa. Yhtä kovassa kaaoksessa kuin Morrisonin mieli.
