“He ovat tuottaneet enemmän listaykkösiä kuin Beach Boys, Beatles, Elvis ja Rolling Stones yhteensä.” He ovat soittaneet kymmenien legendaaristen Motown-yhtyeiden ja -artistien taustalla. Marvin Gaye, The Supremes ja Four Tops mainittakoon pienenä esimerkkinä. He eivät kuitenkaan ikinä saaneet kiitosta, vaikka olivatkin itse luoneet jokaikisen listahitin. He ovat musiikkimailman unohdetut nerot. The Funk Brothers. Ja tämä on näiden unohdettujen taiteilijoiden uskomaton tarina.
The Funk Brothers oli yhtye, joka soitti 50- 60- ja 70-luvulla Motown-studion eduksi. 50-luvulla studio oli etsinyt uutta soundia ja nämä herrat olivat mitä omiaan luomaan sen. Dokumentti kertoo tarkasti episodeissa yhtyeen tärkeimmistä hahmoista, joista osa on nakannut jo lusikan nurkkaan. Varsinkin James Jamerson, The Funk Brothersin basisti nostetaan hyvin korkealla taidossaan soittaa bassoa. Aika kuluu leppoisasti kun elossa olevat jäsenet kertovat menneistä ajoista. Kaikkein hauskimmat/tärkeimmät menneisyyden hupsuilut on oikein näytelty uusiksi.
Nykypäivänkin soul-artistit piipahtavat satunnaisin välein kertomaan Motown – musiikin vaikutuksesta omiin uriinsa ja tästä ryhmästä huomiota herättää eniten Stevie Wonder, joka jo noin 12-vuotiaana kävi soittamassa tämän legendaarisen yhtyeen levytysstudiossa. Elokuva sisältää myös materiaalia keikalta, jossa kyseiset artistit laulavat kaikkein kauneimpia kappaleita, joita The Funk Brothersit ovat tehneet. Bootsy Collins kerää myös huomiota näyttävällä olemuksella.
The Funk Brothers on varmaan aika monelle ihmiselle uusi tuttavuus sillä elokuvassa haastatellaan muutamia ihmisiä, nimenomaan detroitilaisia joiden pitäisi tietää The Funk Brothers. Eräskin nainen sanoo tietävänsä liian paljon musiikista, mutta kun Funk Brotherseista tingataan tietoa niin suu on ammollaan kuin kultakalalla ruokinta-aikaan. Ja näiden ihmisten pitäisi nimenomaan tietää paljon Motown – musiikista kun onhan sekin syntynyt Detroitissa.
Vaikka ei olisikaan mitenkään suuri soul- tai funk-musiikin ihailija niin tämän dokumentin jälkeen on asenne täysin erilainen. Varsinkin kappale “Reach Out, Ill Be There” soi päässä vielä pitkään elokuvan jälkeen. Kiinnostus funk-musiikkiin kasvaa dokumentin aikana kohisten sillä tämä on kyllä eräs parhaita mitä olen ikuna nähnyt. Aiheen voi tuomita kyllä tietämättömyyden takia, mutta täydelliseen asenteen vaihtoon ei mene kuin 1 tunti 48 minuuttia enintään. Uskomattomalla rakkaudella Funk Brothersiin on ohjaaja tämän tehnyt. Muuten ei olisi kyllä tullut näin hienoa ja tunteita herättävää dokumenttia.
