Kuka olisi uskonut vielä vaikkapa kymmenen vuotta sitten, että supersankarielokuva voisi liipata läheltä vakavaa taidetta? Christopher Nolan viittasi siihen suuntaan vuonna 2005 Batmanin synnystä kertovassa Batman Beginsissä, jossa toiminta oli vielä lähinnä sivuosassa, ja kolme vuotta myöhemmin Yön ritari todisti tämän väitteen. Ei siis voi välttyä sanomasta, että Yön ritarin paluuseen kohdistuvat odotukset ovat suunnattoman korkealla. Näin ei vain kannattaisi ajatella, tippuu vielä korkealta.
Kahdeksan vuotta kartanonsa suojissa lymyillyt Bruce Wayne (Christian Bale) joutuu vielä kerran pukemaan päälleen Batmanin puvun, kun kähisevällä muskelimies Banella (Tom Hardy) on Bond-konnille vertoja vetävä suunnitelma tuhota Gotham. Kaikkihan kulminoituu elokuvan viimeisen tunnin kestävään eeppiseen taisteluun, jossa vain yksi voi voittaa.
Kuulostaako kliseiseltä? Kyllä, mutta sitä Yön ritarin paluu on vain osaksi. Se on hämmentävä yhdistelmä aivottomalta näyttävää mäiskettä ja synkeän filosofisia kysymyksiä. Nolania on kehuttu siitä, että hän on onnistunut yhdistämään synkän realismin ja Hollywood-toiminnan. Kun Yön ritarin paluuta katsoo, puheet realismista voidaan haudata syvälle peruskallioon. Se on korvattu entistä synkemmällä, lähes moraalittomalla maailmankuvalla, johon kätkeytyy, yllättävää kyllä, myös paljon yhteiskuntakritiikkiä.
Toimintaa ei elokuvassa ole yhtään liikaa. Päinvastoin, sitä olisi voinut olla jopa enemmän, sillä sen Nolan taitaa parhaiten. Taas Batmanin omat identiteettiongelmat jäävät liikaa muiden hahmojen varjoon, jotka verrattuna edellisestä osasta tuttuun Heath Ledgerin upeasti tulkitsemaan Jokeriin ovat hävettävän pinnallisia ja kliseisiä.
Siinä missä Yön ritari oli yksilöiden taistelu, Yön ritarin paluu on liian suuret mittasuhteet saava idealismien taistelu. Bane on Nolanin Batman-elokuvien selvästi heikoin pahis, eikä Anne Hathawayn sinänsä hyvin näyttelemällä Kissanaisella ole paljonkaan arvoa, muuta kuin tiukka nahkapuku ja korkeat korot. Suurta myötähäpeää aiheuttavat myös Nolanin jatkuvat toivottomat yritykset keventää tunnelmaa typerillä iskurepliikeillä. Niin kuin miehen edellisistä elokuvista on nähty, komediaohjaajaksi hänestä ei valitettavasti ole.
Kaikesta huolimatta Yön ritarin paluu ei ole huono elokuva. Pituus ei pahemmin häiritse ja mahtava lopetus palkitsee odotuksen, huolimatta siitä että kaikki pakolliset langanpätkät pitää hollywoodilaiseen tapaan solmia yhteen, mitään kun ei saa jättää tulkinnanvaraiseksi. Myös elokuvan synkkä maailmankuva jättää mielenkiintoisia moraalikysymyksiä roikkumaan ilmaan. Tämä on laskettava Nolanin suurimmaksi ansioksi ensimmäisessä oikeasti aikuisessa supersankaritrilogiassa.
Niin typerältä kuin se kuulostaakin, Christopher Nolan on osoittanut olevansa omituinen yhdistelmä Fjodor Dostojevskin moraalifilosofia ja Alfred Hitchcockin elokuvallista viihdyttäjää. Valitettavasti molempien mestareiden terävin särmä jää puuttumaan, ja kiiltävän ulkokuoren alta paljastuu ajatuksenmentäviä aukkoja.
