Miksipä kurkottaa kauas, kun omista vakioaineksista syntyy aina hyvä soppa. Moinen ajattelutapa lie tuttu Woody Allenille, joka toisti vuonna 1986 aiempien menestyselokuviensa parisuhdeterapeuttisen komediakierteen jälleen kerran ja onnistui vieläpä luomaan onnistuneen elokuvaelämyksen.
Hannah ja sisaret tosiaankin kierrättää Woodyn tuttuja juttuja traumaattisesta elämänasenteesta rakkauden kiemuroihin asti, mutta tekee silti kaiken jotenkin freshin tuntuisesti. Puhe virtaa ja sanailu hurmaa. A rakastuu B:hen, A hylkää C:n vain tullakseen hylätyksi D:n takia, simppeliä eikö totta? Kun hommaan sekaantuvat vielä elämänasennettaan muokkaava exä E ja F ihan muuten vaan, niin ollaankin vauhdissa. Siten, että elokuvasta täytyy jälleen nauttia täysillä ja dialogia joutuu suorastaan ahmimaan.
Vuoden 1986 ”Oscar-hirmu” (3 voittoa 7 ehdokkuudesta sisältäen molemmat sivuosa-Orcarit) on täynnä hienoja roolisuorituksia, mutta herkullisimman palan Woody on säästänyt itselleen. Mickey Sachs (Allen siis) on yksi loistavimpia sivuosahahmoja, ja vaikkeivät luulotautisen Mickeyn syvällisten pohdintojen tulokset olekaan niin kummoisia, tuo suoritus katsojalle sekä hymyä että ajattelemisenaihetta. Kuolemaa silmiin katsovan luulosairaan matkassa on jotakin unohtumatonta, eikä tällä tarkoiteta pelkästään muutamaa loistoquotea.
Tarinan osalta Hannah ja tämän sisaret tarpovat siis rakkauden kiemuroissa ja raahaavat jos jonkinlaista miestä perässään. On hullua taiteilijaa (ruotsalaiskonkari Max von Sydow), on palavasti toiseen rakastunutta peruskilttiä aviomiestä (Caine) ja on exiä. Kolmentoista Woody-leffan nainen, Mia Farrow, on jälleen kerran pääosassa, mutta jää hieman muiden tallomaksi. Nykyään Lost-sarjan Sayidin eli Naveen Andrewsin parempana puoliskona tunnettu Barbara Hershey pistää miehiä lakoon, ja Cainen kankeassa sekä vaivautuneessa Elliot-tulkinnassakin on oma taikansa. Oscar-palkintoa olisin itse silti harkinnut hetken jos toisenkin.
Hannah ja sisaret on jälleen kerran kaunis leffa Allenilta. (Älykköpiirien) rakkaudelle ja elämänohjesaarnoille hykerrellään, mutta myös tunteikkaampi osasto muistetaan esitellä. Anna Kareninasta inspiraationsa repinyt elokuva täydentää loistavasti ja ennen kaikkea saumattomasti Allenin reilut kymmenisen vuotta aiemmin alkanutta ja edelleen jatkuvaa (loisto)elokuvien sarjaa. Taas kerran sitä joutuu olemaan aivan myyty.
