Sibelius on leffa Suomen suurimmasta ja tunnetuimmasta säveltäjästä. No, senhän kaikki jo tiesivätkin. Lähdin leffaan avoimin mielin, tietäen että pläjäys ei tihku seksiä, räiskyvää toimintaa tai huvittavia vitsiniekkoja. Toisaalta päässä pyöri ajatus että Martti Suosalo alkaa olemaan jo melko yksitoikkoinen kasvo tulkitsemaan kansamme merkkihenkilöitä.
Tarina käynnistyy lopusta ja vyyhti lähtee pikku hiljaa purkautumaan. Välillä ollaan vanhuuden päivillä ja välillä eletään nuoruutta. Vanhuuden raskassoutuisuus ahdisti ja sitten juotiinkiin taas viinaa ja puhuttiin rakkaudesta. Kaikkia suomalaisia musiikin tekijöitä tuntuu vaivanneen jonkin sorttinen alkoholismi. Suosalon olemus sopii Sibeliuksenkin rooliin kuin valettu. Ei ole vaikeaa todetä että Martti on jälleen mies paikallaan. Mutta eikö ole olemassa ketään muuta näyttelijää näihin rooleihin? Tuttuja näyttelijäkasvoja ja nimiä historiasta vilisee mukana kuten Aho, Leino (Saniteetti Shakespeare), Järnefelt, Lönrot, Gallen-Kallela. Monille historian taiteilijoille tuntuu viina maistuneen.
En ole suuremmin innostunut klassisesta musiikista, mutta olihan se hienon kuuloista kun Sibeliuksen musiikki raikaa isossa teatterissa kunnon äänentoistojärjestelmästä. Ajan kuvaus on varsin onnistunut, mutta ei voi olla panematta merkille tuotantobudjettin vaikutusta miljöökuvauksiin. Saksan, Wienin ja Italian visiitit hoidellaan pienellä kadun pätkällä tai aivan maksimissaan korttelin alueella. Näinhän se menee kun mielettömiä summia ei ole käytössä kuten muutamissa muissa maissa. Leffan toteutus on hyvä, mutta pituutta hiukan ehkä liikaa. Kerronta on verkkaista ja synkkää. Kuolema tuntui olevan koko ajan läsnä. Tämä näyttää vaikuttaneen Sibeliuksen musiikkiin paljon. Kuulin jälkeenpäin että tarina noudattelee melko tarkkaan tunnettua historiaa ja leffassa esiintyneet kirjeet on yks yhteen.
Pläjäys uppoaa itseeni kolmen pointsin arvoisesti. Rehellisyyden nimissä on todettava että kyllä Mozartin elämästä kertova “Amadeus” kolahti aikoinaan paljon kovemmin. Sibeliusrainan parasta antia on musiikkipuoli ja käyhän tämä pienenä Sibelius-oppituntina. Voin kuvitella että tästä tulee kouluissa näytettävä opetusleffa.
