Synkeän linnan kellarissa asustelee epämääräinen sininen möhkäle Berk (Willie Rushton) ja sarkastisiin kommentteihin taipuvainen Boni (Willie Rushton), joka on pelkkä kallo. Ympäriinsä vaeltelee Drutt (Nick Shipley), kirjaimellinen Yläkerran Otus (Willie Rushton) rähjää vaatimuksia ja valituksia isoon ääneen. Monta muutakin omituista möhkälettä ja torakkaa käy esiintymässä. Sarjan nimen tarjoava rakennustekninen erikoisuus on usein episodin juonen aiheuttaja ja ratkaisu.
Terry Brain ja Charlie Mills tekivät sarjan vaha-animaatioita, joiden mitta on vain muutamia minuutteja, joten kerronta-ajallisesti sarja sopii lyhyen keskittymiskyvyn henkilöille silloin ja nyt. Ensimmäisessä The Trap Doorin episodissa Yläkerran Otus nousee väärällä jalalla ja haluaa aamiaista. Berkin työtä hankaloittaa iso ja kiukkuinen otus. Lisäksi aamiainenkin joutuu kellertävään mato-otukseen pakatuksi, mutta koko paketin lähettäminen Yläkerran Otukselle johtaa onnelliseen loppuun. Jo ensimmäisen episodin perusteella tulee ilmi sarjan riitasointuinen lähtökohta. Siinä julma, kauhuleffakelpoisessa linnassa lymyävä herra laittaa kiusatun hirviön tottelemaan oikkujaan. Hirviö toteuttaa ne armottoman tehokkaasti ja koko edellä kuvattu kammottavuus esitetään kevyen humoristisella otteella. Roald Dahlin hypoteesi huumorin ja hyvän kerronnan voimasta tehdä kauhuelementit koko perheelle kelpaavaksi viihteeksi on vahvasti todistettu. Tehokeinona käytetään myös vaha-animaation lisäksi tavanomaista piirrettyä animaatiota.
Willie Rushton on sarjan dramaattinen tukipilari. Berkin epämääräisen työläisluokkaisella aksentilla ja nopealla rytmillä soljuva hölötys tekee hahmon välittömästi miellyttäväksi touhuajaksi. Berk ei ole kovinkaan mielissään asemastaan yleisluontoisena kätyrinä, joka joutuu tekemään kaiken yksin. Boni on hitaasti ja selkeästi artikuloiva kallo, jonka toimintakykyä suuresti rajoittaa ruumiin puute. Yläkerran Otus on juurikin sitä isoine huutoineen. Hänestä käytetään useita suureellisia kiertoilmauksia, jotka aiheutuvien reaktioiden perusteella ovat kaikki ansaittuja. Berkin innokkuus toteuttaa tämän oikkuja kertoo, että Yläkerran Otuksen suuttumuksen kohteena oleminen on erittäin epämiellyttävää. Nick Shipley on varsin mitäänsanomaton ötökkä, joka pääasiassa elävöittää visuaalista ilmettä. Rajallinen henkilögalleria tekee jokaisesta hahmosta välittömästi ainutlaatuisen ja muistettavan ja toiminta kertoo kaiken olennaisen.
Kokonaisuus ottaa kauhuun sopivan lähtökohdan ja muuntaa sen koko perheen viihteeksi tekemällä hirviöstä sympaattisesti nokkelan altavastaajan ja lisää tarinaan sarkasmiin taipuvaisen kätyrin. Visuaalinen värikkyys ja yksinkertainen lähtökohta, mitä pyöritellään useiden eri muunnelmien läpi takaa, että lattialuukun aiheuttamat ja ratkaisemat pulmat tarjoavat maukasta viihdettä. Mukana on myös muutamia vakavia hetkiä antamaan kontrastia. Kulttimateriaalia Iso-Britanniasta ja tekijöiden ei missään nimessä pidä hävetä työn laatua. Nykyajan pettyneen pilkallisella näkökannalla Berkin edesottamukset Yläkerran Otuksen juoksuhirviönä ovat maukkaita välipaloja erilaisesta maailmasta ja sellaisina katsomisen arvoisia. Suurta draamaa ja olemassaolon tuskaa ei mukana ole ja sehän ei ole mikään suuri häviö.
