Viuh! Vauh! Isku-Potku-Isku! Jet Li heittää lopullisesti aaltopahvinaamarin nurkkaan ja vetäisee ensimmäisen pääroolinsa hollykylän potkusinfoniassa. Black Mask ja Tappava ase 4 -elokuvista suuremmalle yleisölle tutuksi tullut heppu on siis saanyt tiukan otteen dollarin syrjästä. 2000-lukulaisittain Shakespearea (ketäs muutakaan!?) mukaileva tarina, uuden aallon R&B -laulajakaunotar, lauma tosipahiksia ja saadaan aikaan juuri sitä mitä kansa haluaa.
Tällaisten tapausten katsomiseen tarvitaankin juuri sitä tyhjäpääattituudia; aivokurjen kytkin off-asentoon ja siellä se pysyy pitkään myös leffan jälkeenkin. Perustaksi kyhätään jonkinmoinen tarina jonka sopiviin väleihin saadaan ympättyä näyttäviä taistelukohtauksia. Marshall arts -you know. Tosiaan elokuvan anti lepää juuri näyttävien kung fu-näytösten varassa. Tässä tapauksessa väkivaltaa jotenkin saadaan aikaan oikein kunnolla ja sitä oikeastaan jopa kaipaa aika ajoin hieman enemmän muuten niin tyypillisen tarinan ympärille.
Ohjaaja Bartkowiak on aiemmin kunnostautunut kuvaajan pallilla, mutta voiton maksimointia on myöhemmin haettu myös Seagalin kanssa. Mr Li on ihan tervetullut heppu muiden potkumaakarien joukkoon. Mielummin meikäläinen sitä katselee kuin jo vähän vanhalta ja jotenkin plösähtäneeltä näyttävää kurttuotsaponinhäntä-Seagalia, jonka leffat ovat saavuttaneet jo tylsyyden maksimiasteen.
Sadistisia piirteitäkin saavuttavat kohtaukset pitävät kuitenkin stunttimiehet leivässä. Läpi käydään kaikki tyypilliset ketjuissa- ja portaissa roikkumiset. Ekstralaukaus röntgenkuvista, etenkin siitä viimeisestä jossa kuvataan kun vastustajan selkänikamat rusahtavat iloisesti rivissä.
