Täydellisestä Hollywood-herruudestaan huolimatta Marvel ja DC eivät sarjakuvakustantamoina edusta kuin katoavan pientä osaa alan markkinoista: 2000-luvun yleisö ahmii mangan ohella erityisesti ysärivuosien indien inspiroimaa modernimpaa lukemistoa. Dav Pilkeyn Koiramies on aikamme ilmiö. Kapteeni Kalsarin sivutuotteena syntynyt sarjakuva on omassa ”kalsariversumissaan” kahden päiväkoti-ikäisen luonnostelema tarina koirapäisestä poliisimiehestä, jonka vaiheissa yhdistyy lukuisia lasten tuntemia kaunokirjallisia ja populäärikulttuurin tuotoksia. Autenttisen lapsekas tarinankerronta sekä kömpelö visuaalinen ilme ovat huomattava osa Koiramiehen viehätystä.
Vähemmän viehättävä on Koiramiehen tarinan alku. Purkaessaan Pete-katin asettamaa pommia poliisimies räjähtääkin koiransa kanssa kappaleiksi. Lääkärit eivät kykene pelastamaan sinivuokon päätä, eivätkä toisaalta koiraa päästä alaspäin, joten nämä päätyvätkin yhdistämään kaksi tervettä osaa koirapäiseksi mieheksi. Robocopista ammentavan prologin olisikin mielestäni voinut jättää näyttämättä, sillä kohtaus päähenkilön ja tämän lemmikin silpoutumisesta ja kuolemasta on ajatuksenakin kamalan väkivaltainen ja asettaa ikävän varjon lopun tarinan ylle – etenkin kun Koiramies on kouluikäisille lapsille suunnattua viihdettä.
Lisäongelman DreamWorksin teokselle tuottaa kolmen kirjan ahtaaminen yhden elokuvan raameihin. Koiramies ei elokuvana täysin ymmärrä, onko kyse puoliksi koirana kokoon kursitun poliisimiehen identiteettikriisistä, Pete-katin isyysongelmista vai elämää suuremman roiston pysäyttämisestä. Tarinassa Pete nimittäin menee kloonaamaan itsensä, mutta identtisen ilkimyksen sijaan kone pullauttaakin ulos kiltin kissimirrin. Painiskellessaan yllättävän isyyskriisinsä kanssa Pete-katti tulee myös tehneeksi tiliä oman lapsuutensa sekä välinpitämättömän isähahmonsa kanssa. Myös Koiramies joutuu keskelle Pikku-Peten huoltajuuskysymystä.
Alkaessani katsoa Koiramiestä en todellakaan odottanut tarinan saavan perhekriisin tai sukupolvien välisen kuilun kaltaisia käänteitä. Yhtä vähän olisin olettanut tekijöiden vielä heittävän sekaan pari ylimääräistä roistoa valmiiksi sivuraiteille luisunutta tarinaa hämmentämään. Tietäen Pete-katin kolttoset sekä kuinka hahmo käytännössä tappoi päähenkilön koirineen, tulee lopun ratkaisukin mielestäni aivan liian helpolla ja nopeasti. Ilkitöissä kunnostautuneen hahmon olisi sopinut antaa kypsytellä vaikka elokuvan verran ja tehdä päätöksensä vasta jatko-osassa – kuten alkuperäisissä kirjoissa tarina ymmärtääkseni on kerrottu.
Itsensä toistaminen alkaa jo vähitellen kyllästyttää. DreamWorksin elokuvien perinteinen ongelma on aina ollut puutteellinen käsikirjoitus, eikä Koiramieskään joukosta edukseen eroa. Persoonallinen ja alkuperäisteosten henkeen istuva visuaalinen ilme ihastuttaa, samoin alkuperäiset ääninäyttelijät. Jos tarina itsessään olisi rajattu kirjavasta tilkkutäkistä selkeämpään muotoon sekä jätetty sankarin syntyhistoria viitteellisemmälle ja leikkimielisemmälle tasolle, olisi lopputuloskin taatusti pärissyt eri magnitudilla Richterin asteikolla. Koiramiestä en elokuvana voi enkä haluakaan keneltäkään kieltää, kyytipojiksi kuitenkin suosittelen alkuperäistä sarjakuvaa.
