”Where is my mind?”
Juuri tuohon kysymykseen Fight Club vastaa, mutta ei sanoilla, vaan teoilla. Fincherin uran tähän mennessä onnistunein teos on väkivaltainen, röyhkeä ja testosteronia uhkuva sysimusta satiiri. Ja nämä kaikki ovat hyviä puolia. Huono puoli on se, että se loppuu.
Nimeämätön päähenkilö kohtaa Tyler Durdenin ja hiljalleen seuraa maan/maailmanlaajuisen miehisen vapautumisen syntyä. Moderni mies on heikko ja alistettu, vaikka agressiivisuus on pinnan alla. Tappeluklubi ratkaisee sosiaalisen valheen ja tunteettomuuden antamalla fyysistä totuutta ja tunnetta: raivoa ja kipua.
Näyttelijöiden suoritukset ovat mestarillista työtä. Pitt ja Norton eivät kilpaile showsta, vaan tekevät yhteistyötä nostaen aina toisen tärkeämpään asemaan. Tyypeillä on työ hallussa ja Carter hoitaa taustahahmon työnsä osaavalla otteella. Käsikirjoitus on silkkaa volframiterästä ja osuu suoraan hermoon kuvauksen ollessa synkkä, vetinen ja samalla tarkkaileva. Fincher on liittänyt suunnattomasti pieniä vitsejä ja kikkoja kuvaukseen, joiden bongaamisessa menee tiedonkin kanssa pitkä aika.
Ainoa pieni miinus, minkä tällaiselle elokuvataiteen mestariteokselle voi antaa on se, että keskivaiheilla tarina tuntuu hieman laahaavan, ennen kuin se taas saa otteen, mikä ei hellitä edes lopputekstien aikana.
Lyhyesti sanottuna mestariteos. ”In Tyler we trust.”
nimimerkki: Jurpo
