Disneyn renessanssia kesti aikansa. Muutaman menestysvuoden jälkeen kone alkoi kuitenkin yskähdellä Disneylläkin. Niinpä maailman johtava animaatiotuottaja kaivoi naftaliinista vähäisimmätkin suunnitelmat ja luonnokset hyötykäyttöä varten. Yksi monista hyllylle jääneistä projekteista oli Leijonakuninkaan menestyksen vanavedessä syntynyt ajatus Kuningas Learista Amerikassa, lähempänä kohdeyleisöä. Alkuperäisen luonnoksen päähenkilö olisi ollut vanha karhu, metsän kuningas, sekä tämän kolme tytärtä. Ajatus apokalyptisen tragedian filmatisoinnista ei kuitenkaan sopinut Disneyn imagoon, joten tarinasta muovautuikin isästä, pojasta ja mystisestä muodonmuutoksesta kertova karhusatu. Monta monituista käsikirjoituskierrosta ja luonnostelmaa myöhemmin Karhuveljeni Kodassa tuskin oli jäljellä kipenääkään alkuperäisestä Shakespeare-klassikosta.
Lopullinen, teattereihin asti päätynyt versio sijoittuu Amerikan alkuperäisväestön pariin. Alussa yksi heimon metsästäjistä menettää veljensä karhulle. Kostopuuhiensa päätteeksi metsästäjä muuttuu esi-isäin mystisten voimien johdosta itsekin mesikämmeneksi nöyryyttä oppiakseen. Henkien aivoituksista perillä oleva luonnonläheinen poppamies neuvoo nallea vaeltamaan vuorille muuttuakseen takaisin ihmiseksi. Peräänsä tämä saa kostoa vannovan nuoremman veljensä, joka erehdyksessä luulee molempien perheenjäsentensä joutuneen petoeläimen surmaamiksi. Karhuveljeni Kodan keskeinen tarina kertoo siis ihmisen ja luonnon välisestä konfliktista: elokuvan henkilöhahmot olettavat eläimiltä lähtökohtaisesti vain pahinta ja vastaavat uhkaan väkivalloin.
Karhuveljeni Koda kierrättää mahtavista suunnitelmistaankin huolimatta aikansa Disneyn peruskliseitä matkasta ja kahden toisiaan vieroksuvan hahmon kehittyvästä luottamuksesta sekä ystävyydestä. Vuorille matkaavan ei-karhun mukaan lyöttäytyy naiivi Koda-niminen orpo pentu, jolloin metsästäjä joutuu omaksumaan roolin tämän isoveljenä ja huoltajana. Karhuveli myös mainitsee sattumalta äitinsä kadonneen (tai kuolleen) viimeisimmällä metsästysretkellään yllä mainitun heimon reviirillä – vieläpä samoihin aikoihin surullisenkuuluisan karhuepisodin kanssa. Mitäköhän äitimuorille mahtoikaan tapahtua? Kuka onkaan tapahtuneesta vastuussa? Entä johtaako tämä kaikki lopussa nähtävään valehtelijan paljastumiseen?
Disneyn karhusadun animaatiosta vastasi Floridan studio – siis samat tekijät, jotka väläyttivät osaamistaan jo Mulanissa. Karhuveljeni Koda onkin teknisesti häikäisevä teos: harvoin on Pohjois-Amerikan luontoa kuvattu yhtä näyttävästi elokuvissa kuin Kodassa. Lukemani perusteella Disneyn teoksen animaation klaaranneet tahot ammensivatkin inspiraationsa luontoa romantisoivasta naturalistisesta taiteesta. Ehkä äärimmäisyyksiin viedyn kuvataiteellisen realismin vaikutuksesta Kodan eläimet näyttävät muita Disney-leffoja enemmän luonnollisilta itseltään kuin suurisilmäisiltä karikatyyreiltä. Toki Amerikan alkuperäisväestön kulttuurin esitteleminen pintapuolisestikin tuo mukavaa vaihtelua länsimaisen lapsiyleisön rakastamiin prinsessasatuihin.
Silmäkarkki ei kuitenkaan riitä liiankin kaavamaisen ja turvallisen käsikirjoituksen heikkouksien tilkitsemiseen. Karhuveljeni Kodassa on juuri tarpeeksi jännitystä sujuvaa juonenkuljetusta ajatellen, muttei mitään sen ihmeellisempää – jopa tarina matkasta, ystävyydestä ja muodonmuutoksesta oli näihin aikoihin jo nähty Keisarin uusissa kuvioissa. Näihin aikoihin suomalainen ääninäyttelykin alkoi jo hiljalleen osoittaa väsähtämisen merkkejä kultaisten vuosien jälkeen. Vesku Loirin luovan salaman satumainen inspiraatio oli ja meni, jäljelle jäi vain keskinkertaisia rutiinisuorituksia – pois lukien Jukka Rasilan ja Petteri Summasen äänillä Turun murretta solkkaavat tyhmät hirvet. Jopa Tarzanista Oscarin pokanneen Phil Collinsin lauluja on mielestäni Karhuveljeni Kodassa käytetty väärin: itsenäisten montaasien ja musikaalinumeroiden sijaan Phil laulaakin dramaattiseksi tarkoitettujen kohtausten päällä. Timo Kotipelto Collinsin kotimaisena tuuraajana on mielestäni jos nyt ei niinkään onnistunut, niin roolituksena ainakin yllättävä ja eksentrinen.
Muutamista loistavista oivalluksistaan huolimatta Karhuveljeni Koda on näin ollen erittäin viallinen ja puolivillainen elämys, mielestäni ensimmäisiä merkkejä Disneyn ysärin kultaisten vuosien päättymisestä. Disneyn karhusatu ei ollutkaan vastaanotoltaan kuin kohtalainen menestys ja kalpeni miljardituottoihin yltäneen Pixarin Nemoa etsimässä rinnalla. Laskevat tuotot, kasvava kilpailu sekä DreamWorksin Sinbadin katastrofaalinen floppaaminen vakuuttivatkin Disney-johdon perinteisen animaation turmiollisuudesta. Uuden ajan kaiut tiesivät rajuja muutoksia Disneyn toiminnoissa, mukaan lukien Floridan studion alasajoa osana perinteisen animaation kuolemaa sekä erityispanostusta kannattavampaan CGI-animaation. Shakespearen pariin Disney ei ole sittemmin enää palannutkaan.
