Pahat kielet ovat parjanneet Don Bluthin Anastasiaa historiallisesta epätarkkuudesta. Donin elokuva perustuu vanhaan musikaaliin vallankumouksen hornankattilasta selvinneestä Anastasia Romanovista ja tämän pyrkimyksestä löytää yhteys ylhäisiin sukulaisiinsa Euroopassa. Kyseinen musikaali taas perustuu rikkaina venäläisinä emigrantteina esiintyneeseen koplaan – elokuvan Dimitrin esikuvana ollut kaukainen sukulainen jopa kertaalleen ”tunnisti” huijarinaisen Anastasiaksi. Kuolleen prinsessan maalliset jäännökset löydettiin sittemmin Jekaterinburgin sohjosta, mutta legenda kalman kynsistä ihmeen kautta selvinneestä neitosesta jäi elämään.
Don Bluthin Anastasia sisältää myös laulavia ötököitä sekä yhden puhuvan lepakon. Tarina ei kerro, mitä närää Rasputinilla elokuvan maailmassa on ihannoidun Romanovien dynastian kanssa. Hullu munkki kuitenkin tekee sopimuksen vanhan Erkin kanssa, ja tämän komentamat vihreät pirulaiset kiihottavat kansan vallankumoukseen. Riehuvat väkijoukot ajavatkin aateliset tiehensä tai maan multiin, vain Anja jää suvustaan jäljelle. Vuosikausia myöhemmin aikuiseksi kasvanut, syntyperästään tietämätön nuori nainen astuu ulos orpokodista päätyen lopulta keskelle Dimitrin ja Vladimirin huijariduon viimeisintä kuprua: sopivan nuoren naisen löytämistä esittämään kadonnutta prinsessaa ja lurittamaan tämän turvallisesta paluusta luvatut palkkiorahat parempiin taskuihin.
Jos nyt aivan rehellisiä ollaan, kusee Donin musikaalin käsikirjoitus mielestäni muistakin syistä kuin silkasta ”historiallisesta vääristelystä”. Ehkä mälsimpänä puolena kyseessä on taas yksi Disneyn väsähtänyttä prinsessakaavaa kierrättävä tuotos. Arkiseen elämäänsä kyllästynyt kaunis neito tai prinsessa oli niin turruttavan tylsä ja kulunut idea jo ysärillä, että Animaaniset teki aiheesta tuoreeltaan pilkkalaulunkin. Vähintään yhtä mälsiä kliseitä ovat tarina muistinmenetyksestä, lopussa tuleva valehtelijan paljastuminen, sekä ystävyyden koetteleminen vain jotta pari voisi palata yhteen. Ilmeisesti Anastasian kohdalla päätettiin pelata liiankin varman päälle, vastasihan elokuvan tuotannosta Foxin uutuuttaan kromattu satojen miljoonien arvoinen animaatiostudio.
Tarina ei kerro, missä määrin käsikirjoituksen puutteet ymmärrettiin jo animointivaiheessa, mutta audiovisuaalisesti Anastasia ainakin ottaa reippaasti takaisin, minkä käsiksessä hukkaa. David Newmanin säveltämä legendaarinen soundtrack yksin oli ilmestymisaikanaan valtava menestys, ja elokuvan lauluja soitetaan edelleen toistuvasti kotimaisillakin radiotaajuuksilla. Jos Anastasiasta ei mitään muuta ole nähnyt tai kuullut, todennäköisesti kuitenkin tietää ne kaikkein hohdokkaimmat musikaalihetket ja erityisesti alussa kuultavan Once Upon a Decemberin eli ”Kerran joulukuun aikaan” tanssivine aaveineen.
Kaunokirjallisesta anemiasta kärsivä Anastasia ei elokuvana nouse kuin vaivoin keskivertoa paremman puolelle. Uskoisin mestarin itsensä kuitenkin olleen tyytyväinen luomukseensa, olihan kyseessä pitkään aikaan ensimmäinen menestyksekäs Bluth-animaatio sekä loistava avaus miehen yhteistyölle Foxin kanssa. Spektaakkelin ja sentimentaalisuuden voimaan luottava Anastasia ei ehkä ole kestänyt aikaa ja hypen laantumista kovinkaan mairittelevasti, mutta ainahan voi paremman puutteessa ohittaa katseluvaiheen ja painua suoraan pogoilemaan Newmanin unohtumattoman soundrackin tahtiin. Vähintään yhtä oivallisena vaihtoehtona voisi käydä paria vuotta myöhemmin Bluthin ja Foxin voimin tuotettu spin-off Bartok-lepakon seikkailuista.
