Nuoruusvuosinani Tuomari-nimellä oman kädenoikeuttaan jakava Frank Castle oli yksi suurimpia sarjakuvasuosikkejani, erityisesti Frank Millerin kynäilemänä versiona. Täysin vailla supervoimia alamaailmaa syyttävä, tuomitseva ja rankaiseva kostaja poikkesi virkistävällä tavalla Marvel-universumin kirkasotsaisista perustrikooveijareista. Dolph Lundgrenin ”tähdittämä” ensimmäinen Tuomari-elokuva oli helppo antaa anteeksi, mutta sitten uskoani on koeteltu peräti kahden jatkofilmatisoinnin voimin.
The Punisher: War Zone tökkii ensiminuuteista alkaen. Elokuva käynnistyy äärimmäisen graafisella väkivaltakohtauksella, joka ampuu valitettavasti reippaasti yli. Vanha splatter-fani alkaa kiemurrella kiusaantuneena istuimellaan epätietoisena siitä, onko kohtauksen ja kerronnan komiikka tahallista vai tahatonta. Ensin mainitussa tapauksessa sarjakuvamaisen väkivallan mestariteos Sin City jyrää Tuomarin mennen tullen, jälkimmäistä vaihtoehtoa ei haluaisi edes ajatella.
Valitettavasti meno jatkuu myötähäpeän ja epäuskon kourissa. Oikeastaan lähes tulkoon kaikki haraa vastaan. Luotien laulaessa näyttelijätyö on kelvollista. Hyvään actioniin riittää tyly olemus ja kivikasvot. Tunteiden herättely jääkin sitten puolitiehen. Hautajaistunnelmat, syliin kapsahtava lapsi, surumielinen takauma ja monet muut kohtaukset esitetään korostetun alleviivattuina. Katsojalle tehdään kömpelöllä tavalla osoitellen selväksi, milloin tulisi samaistua katumukseen, rakkauteen, vihaan, anteeksiantoon tai suruun ja valitettavasti tunteet eivät irronneet, ainakaan minulla, käskemällä.
Kaikkea ei voi kuitenkaan pistää näyttelijätyön piikkiin. Käsikirjoitus kumisee tyhjyyttään monella tasolla. Hahmokavalkadi on laajahko. Elokuvasta löytyy mm. ”läpeensä nartistinen julmuri”, ”yli-inhimillisen fysiikan omaava psykopaatti”, ”parannuksen tehnyt jengiläinen” sekä ”oikeamielinen kyttä, jolla on kunniavelkaa”. Valitettavasti nämä kaikki jäävät edellä olevan kaltaiselle otsikkotasolle. Yhteenkään hahmoon ei saada syvyyttä, eikä kenenkään motiiveihin pääse samaistumaan. Itse juoni on ohuttakin ohuempi, junan lailla alupisteestä ennalta arvattavaa loppu kohti jyräävä möhkäle.
Kun itse tarina ei sytytä, alkaa harhaileva mieli kiinnittää huomiota epäolennaisuuksiin. Muuttuiko Jigsaw’n maski saman kohtauksen kuluessa? Tapahtuiko yksi monista talon vyörytyksistä tosiaan yksissä, mahdollisesti Onnen Päivät -tv-sarjasta ostetuissa, lavasteissa? Jos tapahtui, miksi? Olivatko rahat loppumassa?
The Punisher: War Zone jatkaa osaltaan Frank Castlen koettelemuksia ja alan tuntea jollakin tasolla sääliä. Tätä elokuvan tekijät ovat tuskin tavoitelleet.
