Alkuun lienee syytä mainita, että Amores perros kuuluu henkilökohtaisiin suosikkeihini, jo ensimmäisen katselukerran jälkeen olin valmis pitämään sitä yhtenä kaikkien aikojen parhaista elokuvista. Vahva ja raa’alla tyylillään romanttinen tunnelma luo katsojan silmien eteen kolme mielenkiintoista tarinaa, jotka lopussa nivoutuvat yhteen ihmisen parhaan ystävän väkevällä panostuksella; koiristahan tämä elokuva loppujen lopuksi kertoo, wuff!
Elokuvan käsikirjoitus ja musiikki ovat rautaa, ja González Iñárritun ohjaustyö huikeaa. Tapahtumapaikkana kaoottinen México City on omiaan tuomaan esille ihmisten ongelmia, iloja ja suruja. Kaunistelemattomasti kulkeva tarinointi ei ala saarnata moraalilla, eikä todellakaan luo tuhkimotaruja ylitsepääsemättömien unelmien kliimaksiksi.
Myös näyttelijät onnistuvat rooleissaan täydellisesti, koiria myöten. Elävimpänä mieleen jää lahjakas Gael García Bernal, joka myöhemmin teki hienon sivuroolin kolmannessa Iñárritun elokuvassa, Babelissa.
Amores perrosissa ei syvän draaman ja kursailemattoman tarinoinnin ystävälle ole heikkoja kohtia tarjottavanaan, tosin heikompia eräät koirakohtaukset saattavat hirvittää – se siis varoituksen sanana eläinrakkaille. Elokuvan loppu on kaiken muun ohella toteutettu tyylikkäästi sulkien ympyrän. Toisaalta katsojalle saattaa jäädä leffan jälkeen kummeksunut olo: Mistä tarina pohjimmiltaan kertoi? Rakkaudesta? Epäonnesta? Elämän vaikeuksista? Koirista? Sekoitettuna ehdottomasti näistä kaikista, ja juuri tämä cocktail on meksikolaisohjaajan käsissä onnistunut loisteliaasti.
