Dario Argento on yksi kiistattomimpia giallo-genren ohjaajia. Aikanaan koko genreä mullistanut ohjaaja, tosin on jo parhaat päivänsä nähnyt. Visuaalisesti kauniit elokuvat ovat historiaa ja tilalle on tullut halvannäköiset 2000-luvun tuotokset. Tämä puolestaan kertoo surullista tarinaa italialaisen elokuvan nykytasosta ja tuotantoarvoista. Kaiken tämän keskellä Argento sai sitten päähänpiston palata takaisin giallojen pariin tekemällä giallon, jonka nimi on giallo. Oikein näppärä ajatus sikäli, mikäli.
Kyseessä siis luulisi olevan puhdas genreteos, mutta näin ei ole. Giallo kertoo jostain maksasairaudesta kärsivästä vajaaälyisestä sarjamurhaajasta. Siitä juontaa elokuvan nimi Giallo, koska se on italiaa ja tarkoittaa keltaista. Maksataudit yleensä vetävät ihmisen ihonkeltaiseksi. Onko tämä sitten nerokasta? Ei ole. On hyvin tympeää seurata vammaisen murhaajan touhuja, jo ihan siksi, että hän tolkuttoman tyhmä. Se taas tekee poliisien työstä helppoa, ainakin sen pitäisi. Katsojan työstä se tekee puuduttavaa. Murhaajan identiteettiä piilotellaan vain pieni tovi, jonka jälkeen tämän vajakin toiminta kuvataan avoimesti.
Juonessa tämä ”keltainen” silpoo kauniita mallinaisia, ja kuvaa heitä sen jälkeen. Jotta tarinassa sitten olisi edes jotain potkua, niin se keskittyy yhden naisen katoamistapaukseen, jota tämän sisko alkaa yhdessä yksityisetsivän kanssa tutkia.
Argento todellakin uinuu syvässä unessa. Parhaat päivät ovat selvästi takana. Giallojen mestari ei ole enää entisensä, ja se näkyy kaikessa. Komeat kamera-ajot ja näppärät kuvakulmat ovat historiaa. Tilalle on tullut halvannäköistä tv-tason tuotantoa. Huonoimmillaan Giallo nimittäin muistuttaa enemmän heikkoa saksalaisen dekkarin jaksoa kuin tyylikästä genre-elokuvaa. Tätä elokuvaa on helppo parjata, koska se ehdottomasti edustaa genrensä ennalta arvattavinta kastia. Kaiken keltaisen ulosteen keskellä on kuitenkin jotain pientä hyvääkin. Ei kovin paljon, mutta vähän.
Brody sentään on saanut rooliinsa jotain tyyliä. Etsivän tupakka palaa vanhan ajantyyliin, joka on melko tyylikästä. Brody onkin hyvä luonnenäyttelijä, joka tekee takuuvarmaa duunia elokuvan pääosassa, mutta kysymys herää, että miksi hän on tämän tasoiseen käsikirjoitukseen suostunut. Vieläpä tuottanut elokuvan, jonka potentiaali on lohduttoman heikko.
Kyllähän tässä olivat ainekset suureksi teokseksi. Argento ja Brody tekemässä gialloa, se kuulostaa oikeasti perkeleen hyvältä. Kaikki kuitenkin viskataan kaatopaikalle heti alussa, eikä katsoja jaksa innostua enää edes Brodyn tyylitellystä roolisuorituksesta. Elokuvaa ei voi suositella genren ystäville, myös Argenton-faneille se saattaa olla liikaa. Karu tosiasia on, että Argento on tehnyt huonoimman elokuvansa.
