Michael Moore on aina viehättänyt minua jollakin tapaa, mutta samalla myös ärsyttänyt. Viehätyksen syy lienee siinä, että äijä tekee dokumenteistaan mielenkiintoisen provosoivia, ja ärsytys johtuu pitkälti samasta asiasta. Poikkeusta ei tee Mooren uusin dokumentti, Capitalism: A Love Story, jossa sorrettujen puolustaja pääsee omaan elementtiinsä syyllistämällä suurta ja pahaa Wall Streetia.
Dokkari pureutuu parin vuoden takaiseen talouskriisiin, jolloin Amerikassa ulosmitattiin asuntoja ennätystahdilla. Syyt löytyvät isokenkäisten ahneudesta ja tätä mielikuvaa ruokitaan puolueettomasti. Tuotoksen uskottavuus vaihtelee suuresti, ollen paras silloin, kun Moorella on esittää väitteidensä tueksi luotettavia lähteitä. Välillä taas seilataan täysin asiaankuulumattomalla alueelle, joka saa itse dokumentaristin näyttämään joko pyhimykseltä tai amatööriltä. Tällä tarkoitan Mooren itsensä ylentämistä tai hänen tapaansa linkittää yksityistapaus suurempaan kokonaisuuteen. Esimerkiksi lento-onnettomuuden ja finanssikriisin välinen yhteys on pelkkää hakuammuntaa.
Kun hyväksyy Mooren tyylin tehdä dokumenttia, pystyy tästä uusimmasta tuotoksesta nauttimaan – itse asiassa se onnistuu liimaamaan katsojan penkkiin koko parituntiseksi. Kapitalismin rakkaustarinaa katselee kuin mukaansatempaavaa draamaelokuvaa, ja perustan hyvän arvosanan ainoastaan sille pohjalle.
Jos olet kiinnostunut näistä rahamaailman kiemuroista, suosittelen ennemmin katsomaan jonkin YLE:n lähettämän dokkarin, joka käsittelee aihetta neutraalisti. Moore kun ei itsekään tunnu tietävän, mitä hän havittelee tahtoessaan tuhota kapitalismin. Mies nauttii kapitalismin antimista, mutta samalla kuulostaa ajoittain sosialistiselta. Dokumentin lopullinen sanoma, demokratia Amerikkaan, jää vain tyhjänä ilmaan leijumaan.
