Mihail Kalatozovin kolmen mestariteoksen putken jälkeen kuka tahansa studiopomo lännessäkin olisi ollut valmis myymään vaikka äitinsä saadakseen ohjaajamestarin palkkalistoilleen. Aatteellisista antipatioistaan huolimatta neuvostojohto myöntyi hyvän tahdon eleenä tarjoamaan parhaita osaajiaan kansainvälisen tuotantoryhmän käytettäväksi kokeiluluontoiseen yhteisprojektiin – jonka ohjaajasta tuskin tässä yhteydessä onkaan epäselvyyttä. Keskeisiksi näyttelijöiksi rajoja rikkovaan ystävyysotteluun valittiinkin aikansa suuria tähtiä agenttirooleihin kyllästyneestä Sean Connerystä nyt jo edesmenneeseen italoelokuvan seksisymboli Claudia Cardinaleen – kahdesta jälkimmäinen aiheutti mehevän riidan neuvostoliittolaisen käsikirjoittajan sekä italialaisen tuottajan välillä, herra isoherra nimittäin vaati kauniille vaimolleen kaavailtua rutkasti enemmän ruutuaikaa.
Cardinale olikin hemaiseva näky – joskaan ei tässä tapauksessa juonellisesti erityisen merkittävässä roolissa. Kalatozovin elokuvan tarina sijoittuu kahdelle aikatasolle: menneisyydessä Umberto Nobilen huimapäinen tutkimusretki pohjoisen jäätikölle epäonnistuu retkikunnan ilmalaivan tuhoutuessa ja miehistön jäädessä jäälautalle ajelehtimaan päämäärättömästi, kunnes venäläis-norjalaiset pelastajat joskus saapuvat paikalle. Nykyhetkessä onnettomuudessa kuolleiden aaveet saapuvat puimaan tapahtunutta ikääntyneen Nobilen kanssa. Syyttäjistä yksi on Sean Conneryn esittämä tutkimusretkeilijä Roald Amundsen, joka katosi ja kuoli yrittäessään paikantaa Nobilen miehistöä. Conneryn kerrotaan olleen hämmästynyt, kuinka Neuvostoliitossa kukaan ei tuntenut tämän elokuvia – samalla lentokoneella saapunut trubaduuri Vladimir Vysotsky taas sai kansan hullaantumaan. Vysotsky kirjoitti kohtaamisesta laulunkin.
Kuka tahansa Punaisen teltan roolituksesta vastasikaan, teki mielestäni virheen pestatessaan Conneryn vain pieneen sivuosarooliin. Odotinkin koko elokuvan ajan törmääväni yhteen suosikkinäyttelijöistäni, mutta lopulta huomasinkin vanhan leijonan ruutuajan olevan enimmilläänkin kymmenkunta minuuttia. Megakarismaattisena miehenä Connery varastaa huomion jokaisessa harvoista kohtauksistaan – jopa televisioprofeetta Peter Finch katoaa kunnianhimonsa sokaisemana Nobilena hyväntahtoisesti hymyilevän Conneryn karhean skottiaksentin taakse. Hetkinen! Sean Conneryn esittämä norjalainen tutkimusmatkailija puhuu skottia? On kai sitä hullunkurisempaakin kuultu. Aikansa kansainvälisten tuotantojen vakiotyyliin näyttelijät puhuivat kuvauksissa äidinkieltään, ja näiden dialogi vain jälkiäänitettiin tarpeen mukaan. Vaarallisiin arktisiin olosuhteisiin ei kansainvälisiä supertähtiä sentään tohdittu lähettää kuin enintään näyttäytymään.
Jos nyt aivan rehellisiä ollaan, en välittänyt paljoakaan Nobilen miehistön selviytymistaistelusta sellaisenaan, takaumana katsojalle paljastetaan mielestäni liikaa näiden kohtalosta. Punaisessa teltassa nautittavinta onkin mielestäni selviytymistarinan autenttinen hyinen miljöö ja kuvaruudulta kumpuava arktinen tunnelma. Olen aina rakastanut kaikkea kylmää, ja Kalatozovin katastrofikuvaus osuu nautintohermooni. Suuren osan kestosta Nobilen miehistö nähdään kamppailemassa kaoottisen jäätikön vihaa vastaan sekä yrittämässä selviytyä lumen ja kiristyvän pakkasen keskellä. Kuvat jättimäisistä, myrskyn lailla jyrähtäen romahtavista jääpalkeista ovat todellisuudessa peräisin ihan vain pohjoisen Norjan rannikolta. Luonnonvoimien mahdin todistaminen pistää ajattelemaan omaa pienuuttaan ja kuolevaisuuttaan. Existentialism is a bitch.
Mestariteos Punainen teltta ei sentään ole. Sergei Urusevski jatkoi Olen Kuuban jälkeen omien ohjaustöidensä parissa, jolloin kuvausvastuu Kalatozovin teoksestakin siirtyi vähäisemmälle nimelle. Urusevskin mukana haihtui savuna ilmaan myös Kalatozovin teoksista tuttu kamera-akrobatia. Yksinkertaistuneen visuaalisen runouden vastineeksi Cardinalen roolin lisääminen saattoi olla tekijöiltä viisas ratkaisu, sillä kuvankaunista Cardinalea katselee mielikseen. Toista elokuvaa Kalatozov ei Punaisen teltan jälkeen ohjannutkaan, olihan mestari tässä vaiheessa urallaan jo pitkälle seniori-iässä. Seuraavat vuodet ohjaaja viettikin hiljaiseloa perheensä kanssa vanhuudenpäivistään nauttien. Neuvostoelokuvan suuri runoilija kuoli neljä vuotta myöhemmin 69-vuotiaana sydänkohtaukseen. Hänen poikansa ja pojanpoikansa ovat jatkaneet isänsä työtä elokuvaohjaajina.
