David Fincherin vuoksihan tämä tuli aikoinaan nähtyä. Elokuvan loputtua olo oli vaivaantunut, ei läheskään sellainen mitä leffojen Seitsemän ja Fight Club jälkeen odottaisi. Liian tavallinen ja pettymys ovat sanoja, jotka kuvaavat leffaa parhaiten. Tällaista juttua on tehty aivottomissa actionpätkissä yllin kyllin. Viime hetken pelastumiset, hyvä ja paha roisto-yhdistelmät ja muut perinteiset leffakliseet ovat tuttua sälää, mutta silti Fincher on päätynyt käyttämään niitä.
Elokuva kertoo eronneesta rikkaasta naisesta (Uhrilampaiden Jodie Foster) ja tämä tyttärestä, jotka ostavat itselleen uuden kalliimmanpuoleisen asunnon. Heti ensimmäisenä yönä pari rikollista päättää ryöstää kyseisen kämpän. Äiti ja tytär piiloutuvat varkaita talon turvahuoneeseen eli ns. panic roomiin, mutta saalishan on myös kyseisessä huoneessa. Kissa ja hiiri-leikki voi alkaa, ja tämä vauhdikas leikki kestää intensiivisesti ja jopa hörhöllä tavalla lähes kahden tunnin ajan.
Huonosti ei Fincher tätäkään leffaa ole tehnyt, vaan intensiivisyyttä löytyy ja Jodie Fosterin ja tämän epileptikkotyttären seikkailua seuraa mielihyvin. Kameratekniikka on mielenkiintoista ja toimivaa, lisäksi synkät sävyt miellyttävät aina silmää. Näyttelijätyö on perushyvää työtä, mutta paikoin Jodie Foster syöksyilee makuuhuoneen ja panic roomin välillä varsin avonaisessa topissaan (oiva markkinointikeino) kuin päätön kana, ja ongelmia ilmestyy liiaksikin.
Perusjännäriksi Panic Room ei ole huono, mutta liian koukuton Fincherin leffaksi. Yksinkertaisesti sanottuna liian tavanomaista peruskamaa.
