Itämaiset terroristit tekevät temppujaan Nykissä. Busseja kaapataan, teatteri räjäytetään ja itsemurhaiskuja tehdään. Samaan aikaan FBI-, CIA- ja Army-körmyt kinastelevat keskenään kuka putsaa Nykin terroripelosta. Kyseessä on siis hybridielokuva jossa yhdistyvät elokuvan teon jälkeen tullut todellisuus ja jenkkileffojen kliseet auktoriteettien typerästä kukkotappelusta.
Nykkiin kohdistuneesta iskuista on turha muistutella ketään. Todennäköisesti aiheesta saadaan lisäkatseltavaa vielä filmikilometreittäin – kyse on vain viiveestä johon hyvän maun puitteissa Hollywoodinkin pitäisi alistua. Poikkeustilan ajoitus ja tyyli eivät todellakaan osuneet nappiin, vaikka itse leffan teko tapahtuikin ennen isoa pamausta. Kuvitelkaapa vaikka Schindlerin listan ilmestyminen valkokankaalle. Mitä eroa suhtautumisessa on, kun viive oli 50 vuotta.
Itse alan jo uskoa, että Jenkkilässä on tosiaan todellisuutta eri virkavaltojen välinen kukkotappelu. Tai sitten leffojen tekijät kärsivät pahanlaatuisesta mielikuvituksen puutteesta. Miten tähän aiheeseen törmääkin koko ajan? Kun hommaa maustaa vielä yltiöpatriomismi, niin ei voi kuin Härmän perukoilla ihmetellä lätäkön takaisia putkiaivoja.
Denzel Washington FBI:n inhimillisenä päällikkönä on tuttua kauraa ukon aikasemmista leffavalinnoista. Sama pätee kukkotappelun toisen osapuolen esittäjään Bruce Willisiin. Annette Bening välikoplaajana on tuomassa jonkinmoista uskottavuutta herrojen välissä, mutta särmä jää puuttumaan. Silti hänen suorituksensa on paras näistä kolmesta.
Kaikkiaan Poikkeustila-leffan vesitti todellisuus. Jos 11.9. ei olisi tapahtunut mitään erikoista, niin leffan visiot olisivat tehonneet ihan eri tavalla. Nyt teosta vertaillaan vain todellisuuteen, ja ihmetellään miten lähellä tulevia tapahtumia aihe osui. Syy leffan katsomiseen löytyy lehdistä jotka ilmestyivät 12..9.-01. Niin tai näin, Poikkeustila on vain keskivertoleffa.
