Ennen kuin James Cameron teki läpimurtonsa ja pääsi kansainväliseen suursuosioon synkkäsävyisillä tieteisfilmeillään The Terminator ja Aliens, hän ohjasi kaksi teosta, joista toinen on lähinnä ohjaajan innokkaimpien ihailijoiden tuntema lyhytelokuva Xenogenesis ja toinen, Piranha II – Lentävät tappajat, on hänen ensimmäinen pitkä elokuvansa. Vertailuja kulttileffojen ohjaajan Joe Danten ohjaamaan ensimmäiseen osaan sitä näkemättä en osaa tehdä, mutta näin köykäisesti ohjatun tekeleen tapauksessa sille tuskin on edes tarvetta. Itseasiassa jää tulkinnanvaraiseksi, että miten suuri osa elokuvasta edes on Cameronin käsialaa, sillä vaikka hän todennäköisesti ohjasikin filmin itse alusta loppuun, niin häntä ei päästetty käsittelemään materiaaliansa leikkauspöydälle. Leikkauksesta vastasi egyptiläinen tuntemattomuus Ovidio G. Assonitis, joka ”viimeisteli” filmin vielä senkin jälkeen, kun Cameron oli murtautunut studiolle leikkaamaan salaa omaa näkemystään, mutta jäänyt kiinni.
Helposti kyllä huomaa, etteivät elokuvantekijät tienneet mihin olivat ryhtymässä, sillä katsojakin joutuu jatkuvasti puistelemaan päätään yrittäessään ymmärtää, että oliko tarkoituksena tehdä komediaa, kauhua vai jonkinlaista lajityyppien yhdistelmää. Jatko-osa tuntuukin jo ensimmäisissä otoksissa turhauttavan sekavalta, kun katsojan silmille marssitetaan lyhyessä ajassa tyhjänpäiväisyyksiä höliseviä pahvisia hahmoja, joiden tekemisistä kiinnostuminen muodostuu mahdottomaksi, koska kohtauksesta siirrytään toiseen hämäävän töksähtävästi. Ilmeisesti tarkoituksena on alun perin ollut luoda jonkinlainen yleiskuva rannikolla työskentelevistä ja aikaansa viettävistä henkilöhahmoista, mutta mauttomalla huumorilla täytetyt kohtaukset, kuten keimailevien huijaritypyköiden toilailut änkyttävän mieskokin kanssa, tuntuvat oudon irrallisilta ja oikeastaan aivan toisenlaiseen elokuvaan kuuluvilta otoksilta.
Mainitsemisen arvoista juonta tässä törttöilyssä ei ole, vaan koko juttu koostuu lähinnä kohtauksista, joissa valtavalla puruvoimalla varustetut terävähampaiset lentävät kalat hyökkäilevät ennalta-arvattavasti pahaa aavistamattomien ihmisten kimppuun. Ihmishahmojen selviytymisestä kummallisten suomukylkien invaasion keskellä on juonentyngän takkuilevan etenemisen takia mahdotonta saada mitään tolkkua, joten katsojan ainoaksi viihdykkeeksi jäävät tahattomasti huvitusta herättävät kohtaukset. Minulle ei esimerkiksi muistu mieleen toista elokuvaa, jossa voi nähdä helikopterin räjähtävän veteen osuessaan. Samaa luonnon lainalaisuuksien mullistamista harrastetaan myös pöhkössä rituaalikohtauksessa, jossa ihmiset yrittävät houkutella kaloja, siis niitä tavallisia, rantaveteen rumpuja lyömällä, vaikka metakan luulisi lähinnä karkottavan merenelävät. Jostain kumman syystä Piranha II – Lentävät tappajat on jäänyt käsikirjoittajansa H.A. Miltonin ainoaksi työksi.
