Tarvitaanko jokin deus ex machina, että supersankarielokuvien kyllästyttämä yleisö olisi taas kerran muuta kuin väsyneen tarkastaja Ankardon näköinen raakki ruudun edessä? Puntaroidessani, lähteäkö katsomaan Frankeinstein-versiointi Bride!:ä vai ei, tv-ohjelmaopas muistutti vuonna 2024 Oscareitakin voittaneesta Poor Thingsistä. Kreikkalainen jumala, nimesi on Yorgos Lanthimos, ja sinun kätesi on ojentanut meille taivaista teoksen, joka kirkastaa ilmeemme kuin raikas ryyppy anisviinaa.
Tarinan ajankohta on epämääräinen – palkitussa puvustuksessa on vaikutteita 1800-luvun taitteesta, mutta taivaalla lentää kuin Jules Vernen mielikuvituksesta kaapattuja erikoisia lentoaluksia. Koiranaamaksi solvattu tiedemies, huippukirurgi Godwin Baxter (vahvasti maskeerattu Willem Dafoe), opettaa leikkaamisen saloja 1800-luvulta tutussa leikkaussalissa, ns. teatterissa. Taiteella täytetyssä ja antiikin Kreikan tyylillä leimatun kotinsa ovien takana Godwin pitää koe-eläimiään ja pelastamaansa naista, ultimaattista koettaan, jonka käytös on infantiiliudessaan päivä päivältä kapinallisempaa.
Naisen nimi on Bella. Godwin lyhentyy hänen suussaan muotoon ”God” (jumala), ja nainen rakastaa tätä rujoa miestä kuin isäänsä, jollainen Godwin eräällä tapaa onkin. Dafoe panee koko isäkarismansa peliin roolissa. Godwin on antanut Bellalle sikiön aivot, ei ilkeyttään, vaan palauttaakseen naisen elävien kirjoihin.
Godwin Baxter on siten kuin tohtori Frankenstein. Onko lapsekkaan naiivisti kaikkeen ympärillään olevaan suhtautuva Bella sitten hirviö? Bella on aikuinen ihminen taapertamassa vauvaikäisen tavoin ympäri taloa, virtsaamassa alleen ja oppimassa muodostamaan lauseita ilman mitään filtteriä. Emma Stone on roolissa pitelemättömän hyvä. Bella on kiehtova ja brutaalin rehellinen. Myös Godwinin apulainen, lääketieteenopiskelija Max McCandles (Ramy Youssef) on myyty Bellan kohdattuaan.
Sitten, kuten tarinassa Frankensteinin hirviöstä, Bella ottaa jalat alleen. Hän löytää haaravälistään hauskan paikan. Monet miesparat Godwinistä häntäheikki Duncan Wedderburniin (Mark Ruffalo selkeästi nauttii koomisen hävyttömästä hahmostaan) yrittävät pysyä Bellan perässä ja ohjata häntä. Nolo totuus on, että Bella on löytänyt itsestään kyvyn, jolla hän voi ohjata heitä. Bellan emansipaatio on sekä riemukas avoimessa seksuaalisuudessaan että irvokas.
Elokuvan nimi, Poor Things, ilmaisee sen olevan täynnä ressukoita. Kaikilla sen aikuisilla on ongelmansa, kuten Benoît Sokalin dekkarisarjakuvien hahmoilla. Godwinin koekaniiniksi päätynyt Bella, toisen tiedemiehen käsittelyssä rujoksi muuttunut Godwin, alempaa tuloluokkaansa häpeilevä McCandles, romahtaneen kaupungin alapuolella riutuvat köyhät, järjellisistä olennoista mulkuiksi muuttuneet miehet – listaa voisi jatkaa pidempäänkin. Mutta Lanthimos tuo heidät kaikki esiin myös vastakkaisella tavalla. Ristiriidat ja vastakkainasettelut seuraavat elokuvassa toistaan nerokkaasti. Katsoja voi huomata nauravansa niille ja elokuvan vanhahtavalle kielenkäytölle avoimesti. Jos nauraa itsensä jopa kipeäksi, voi katsoja laskea itsensä ”Poor Thingsien” joukkoon.
