Laa-laa-la-la-lal-lal-laa-laa-lal-lal-lal-laa. Voe kun on kivvoo. Tai sitten ei. Tuohon ärsyttävän tarttuvaan sävelmään sekä sanaan smurffaus voi tiivistää Hollywoodin yrityksen tuoda belgialaiset siniset olennot valkokankaalle niiden ansaitsemalla tavalla. Ohjaaja Raja Gosnellin tuotos on kuitenkin melko tylsä sekä sisällötön elokuva, jota ei toivottavasti tarvitse uudestaan katsoa kovinkaan pian.
Pätkän juoni seurailee tuttuja kehityslinjoja. Alun mainion smurffien lyhyen historiikin jälkeen siniset ystävämme joutuvat tohelosmurffin sähläyksien takia pakenemaan sienikylästään heitä alati uhkaavaa velho Gargamelia (Hank Azaria) ja juoksun tultua umpikujaan kuusi heistä joutuu sinisen pyörteen sisään sekä sen kautta vieraaseen ulottuvuuteen. Pian he huomaavat olevansa ihmeellisessä maailmassa, jossa talot ovat kummallisen korkeita ja sen asukkaat oudon kiireisiä. Toisin sanoen kuusikko smurffautui New Yorkiin. Valitettavasti ilkeä Gargamel seuraa pian perässä ja lysti on valmiina alkamaan vauhdikkaan jahdin sun muun hauskuuden muodossa pitkin suurkaupungin miljöitä. Onneksi väliaikainen turvapaikka löytyy Patrick ja Grace Winslown luota (Neil Patrick Harris ja Jayma Mays), missä suunnittelma saada kuu siniseksi kotiinpaluun mahdollistamiseksi voi alkaa.
Juoni on leffassa kuin kliseeämpäri kulkien halki aavikon kymmenkaistaisen moottoritien lailla, yhtä selkeästi ja yllätyksettömästi. Onneksi edes New Yorkista on saatu smurffattua mielenkiintoisia otoksia. Itse otukset kun tuntuvat välillä niin räikeän tietokonemaisilta ympäristössään että mieli murjaantuu. Samaa voi sanoa vielä painavimmin sanankääntein Gargamelin kissasta rontista. Plussaa ropisee hyvistä äänistä sinisten ystävimme takana. Heidän suuhunsa kirjoitettu dialogikin toimii paikoittain yllättävän hyvin.
Ihmettelen suuresti miten Hank Azaria on smurffautunut mukaan tällaiseen pöklöön rimanalitukseen. Toisaalta juuri hänen pölhöilynsä velhona ovat elokuvan parasta antia. Smurffit ”adoptoiva” Winslown pariskunta on kliseisyydessään tympiinnyttävää seurattavaa, toisaalta yritystäkin olisi voinut näyttelijöiden puolelta olla enemmän. Muita ihmishahmoja ei kannata tässä yhteydessä edes mainita, koska jopa Patrickin pomon päätös potkuista tai ylennyksestä tuntuu loppujen lopuksi melko yhdentekevältä.
Raja Gosnell ei siis vieläkään saanut aikaan säällistä elokuvaa. Ohjaajaa ei tietenkään voi asettaa yksin vastuuteen smurffien puolittaisesta raiskaamisesta, mutta edes pieni omaperäisyyden osoitus olisi ollut paikallaan. Pari suhteellisen uutta vitsiä smurffattivat kivasti, muttei riittävästi. Hapan maku jäi suuhun ja pituuttakin oli venytetty yli sataan minuuttiin, mikä tässä tapauksessa oli ainakin vartin liikaa. Nostalgiasta rapsahtaa ylimääräinen puolikas tähtimäärään. Lopuksi: jos alkaa smurffittaa, katsokaa mieluummin niitä vanhoja piirrettyjä. Hollywoodin tusinanisut on jo nähty.
