Elokuvan TV-mainos lyhykäisyydessään: Tavallinen amerikkalainen perhe, matkaa Kaliforniaan perheen pienen tytön päästyä valtakunnallisiin Little Miss Sunshine –missikisoihin. Matkalla koetaan naurua ja kömmähdyksiä, mutta eiköhän se onnellinen loppu sieltä kuitenkin tule…?
Elokuva todellisuudessa: Perheen poika on lopettanut puhumisen, homoksi paljastunut setä (Steve Carell) on yrittänyt tappaa itsensä tultuaan oman oppilaansa torjumaksi ja on henkisesti erittäin hauraassa tilassa, ukki (Alan Arkin) vetää kokaiinia pikkutytön ollessa viereisessä huoneessa… Wau! Oikea hyvän mielen perheleffa.
Elokuvan juoni kuitenkin pyörii näiden pikku sosiaaliongelmien lisäksi pääasiassa tulevien missikisojen ympärillä. Perhe ukkeineen ja setineen pakkautuu vanhaan kleinbussiin ja aloittaa pitkän matkan kohti aurinkoista Kaliforniaa.
Parhaan roolisuorituksen tekee mielestäni sympaattinen pikkutyttö näyttämällä elokuvan kuluessa taidokkaasti tunteita laidasta laitaan. Pikkuinen Olive on muille samantyylisille elokuville uskollisena se perheen ainoa viaton osapuoli, jonka surumieliset ilmeet saavat kaikki muut miettimään omaa käytöstään. Oliven suuret odotukset kisojen suhteen saavatkin myös katsojan jännittymään, kun Little Miss Sunshine -titteli alkaa luisua aina vain kauemmas. Oscar-ehdokkuuden ja –voiton pokkasi kuitenkin Alan Arkin parhaasta miessivuosasta. Eikä täysin aiheettomasti.
Muidenkin perheenjäsenten suoritukset keskivertona amerikkalaisperheenä ovat hyviä. Vanhempien avio-ongelmat tulevat mukavasti esille railakkaan riidan muodossa, ja Paul Dano näyttelee perheen sulkeutunutta taistelulentäjäksi haluavaa poikaa jopa päällekäyvällä ahdistuksen tunnulla. Steve Carellille taas ei elämänhalunsa menettäneen ja vähäpuheisen sedän rooli asettanut rimaa kovin korkealle, mutta antaumuksella hän kuitenkin roolistaan suoriutuu. Perheen vanhemmat (Kinnear ja Collette) vaikuttavat realistiselta avioparilta, jotka tyttärensä vuoksi ovat valmiita menemään pitkälle.
Amerikkalaiseen yhteiskuntaan kohdistuva satiiri toimii oivallisesti. Kuvottavan leikellyn näköiset bikineissä keikistelevät kymmenvuotiaat pikkutytöt ovat ainakin suomalaiselle mieleenpainuvaa katsottavaa. Toivottavasti elokuva avasi joidenkin lastensa kautta elävien amerikkalaistenkin silmät, sillä ei liene hyvää vanhemmuutta pakottaa lapsensa hymyilemään valkaistuilla hampailla niin kovaa, että päähän koskee. Elokuvan loppuratkaisu ja Oliven oma esitys ravistelevatkin loistavalla tavalla tuomarien ja juontajien tekohymyt sinne, minne aurinko ei paista.
Elokuvan mainoksen uhrina katsonut on tosiaan saattanut kokea melkoisen yllätyksen, mutta kun mahdollisesta ”alkujärkytyksestä” pääsee yli ja antaa elokuvan viedä mennessään, voi myös sunshine-lollipops-perhekomediaa odottanut katsoja viihtyä ja nauttia. Kyllähän tämä elokuva kuitenkin melkoisen hulvatonta katsottavaa on.
